"Nousehan", sanoi hän.
"Jumalani, en voi, en voi."
Otin kiinni hänen käsivarrestaan … kyyneleet juoksivat pitkin hänen pitkää nenäänsä. Hän koetti kantaa minua, vaan ei jaksanut. En tahtonut päästää häntä, ja huusin:
"Sepeteus, älä jätä minua!"
Kapteeni Vidal tuli luoksemme, katsoi minuun surullisesti ja sanoi:
"Noo, poikani, puolen tunnin kuluttua kulkevat tästä sairasvaunut … pääset niihin."
Mutta minä tiesin varsin hyvin, mitä se merkitsi, ja vedin Sepeteusta luokseni syleilläkseni häntä viimeisen kerran ja kuiskasin hänelle:
"Kuule, sinun tulee suudella Katria minun puolestani … lupaathan! Sano hänelle, että viimeisellä hetkelläni ajattelin häntä ja että tuot hänelle jäähyväissuuteloni."
"Kyllä", kuiskasi hän nyyhkyttäen, "kyllä sanon hänelle … voi sinua, Juuse parka".
En voinut irtaantua hänestä; hän laski minut maahan ja meni nopeasti matkaansa katsomatta taaksensa. Kolonna meni menojaan … katselin kauan sitä, niinkuin katsellaan elämän viimeisen toivon katoamista. Pataljoonan viimeiset miehet katosivat notkoon. Sitten suljin silmäni, ja vasta tunnin tai pitemmän ajan kuluttua herätti minut kanuunanlaukaus, ja näin kaartin divisionan rientävän ohitse pikamarssissa tykistö ja varastovaunut perässä. Vaunuissa näin muutamia sairaita, ja minä huusin: