"Pfalzburgin kanuunat", sanoi hän ja pusersi minua vielä hellemmin rintaansa vastaan:
"Kanuunatko?"
"Niin, kaupunkia piiritetään."
"Pfalzburgiako? Onko vihollinen Ranskassa?"
Muuta en voinut sanoa. Niin monista kärsimyksistä, niin suurista kyyneltulvista, kahden miljoonan ihmisen tappelutantereilla uhraamisesta oli siis ainoa seuraus se, että vihollinen ryntäsi kotimaahamme! Ja huolimatta siitä riemusta, jota tunsin syleillessäni rakastettuani, ei se kauhea ajatus antanut minulle rauhaa; vielä tänäänkin, niin vanha ja harmaa kuin olenkin, on sieluni siitä katkeroitunut. Niin, me vanhat olemme sen nähneet, ja hyvä on, että nuoretkin sen saavat kuulla, me olemme nähneet saksalaisten, venäläisten, ruotsalaisten, espanjalaisten ja englantilaisten herrastelevan Ranskassa, pitävän hallussaan kaupunkejamme, rehentelevän linnoissamme mielensä mukaan, muuttavan lippumme ja jakavan keskenään ei ainoastaan v:n 1804 jälkeen valloittamamme maat, vaan tasavallankin valloitukset! Se oli kallis maksu 10 vuotisesta kunniasta.
Mutta siitä kertokoon tulevaisuus; se kertoo, että Lützenin ja
Bautzenin tappelujen jälkeen tarjoutuivat viholliset jättämään meille
Belgian, osan Hollantia, Rheinin länsirannan Baseliin saakka sekä
Savoijin ja Italian kuningaskunnan, ja että keisari hylkäsi nämä
ehdot, koska hän piti ylpeytensä tyydyttämistä tärkeämpänä kuin
Ranskan onnea!
Mutta palatakseni kertomukseeni, oli kaksi viikkoa Hanaun tappelun jälkeen tuhansia vaunuja täynnä sairaita ja haavoittuneita alkanut saapua Ranskaan Strassburgin — Nancyn tietä. Se jono ulottui Elsassin rajalta kauas Lothrinkiin saakka.
Kreetta-täti ja Katri seisoivat ovellansa katsomassa sitä surusaattoa; ei tarvitse kertoa, mitä he ajattelivat. Enemmän kuin 1,200 vaunua oli jo kulkenut ohitse; mutta minua ei ollut yhdessäkään niistä. Tuhansia isiä ja äitejä, joita kokoontui peninkulmien päästä, seisoi sellaisessa vahdissa tien varsilla. Kuinka monet saivatkaan palata kotiinsa löytämättä lastansa!
Mutta kolmantena päivänä tunsi Katri minut eräissä vaunuissa, toisten samanlaisten kurjain joukossa, jotka olivat onttoposkisia, nälkiintyneitä, paljasta luuta ja nahkaa.
"Se on hän — siellä on Juuse!" huusi hän jo pitkän matkan päästä: