Ei kukaan uskonut häntä; Kreetta-tädinkin piti kauan katsoa, ennenkuin hän tunsi minut ja sanoi: "Se on hän! Nostakaa hänet vaunuista. Se on meidän Juusemme!"
Hän antoi kantaa minut taloonsa ja valvoi vuoteeni ääressä yöt ja päivät. Minä en tahtonut nauttia muuta kuin vettä, ja huusin lakkaamatta: "vettä, vettä!" Ei kukaan kylässä uskonut, että minä toipuisin, mutta ilo kotiin pääsemisestä ja omaisten tapaamisesta pelasti minut.
Puolen vuoden kuluttua, 8 p. heinäk. 1814, vietimme Katrin kanssa häitä. Herra Gulden, joka piti meistä kuin omista lapsistaan, oli ottanut minut liikkeensä osakkaaksi; me asuimme kaikki yhdessä, samassa pesässä, sanalla sanoen me olimme maailman onnellisimpia ihmisiä.
Nyt olivat sodat loppuneet, liittolaiset menivät vähitellen kotiinsa, keisari oli karkoitettu Elban saarelle, ja kuningas Ludvig XVIII oli antanut meille kohtuullisen vapauden. Kaunis nuoruuden aika, rakkauden, työn ja rauhan aika oli palannut takaisin. Toivottiin tulevaisuuteen, uskottiin, että kukin säästäväisyydellä ja hyvällä käytöksellä voisi luoda itselleen aseman, saavuttaa kunniallisten ihmisten kunnioituksen ja pitää huolen perheensä toimeentulosta pelkäämättä sotamieheksi joutumista 7-8 vuoteen asevelvollisuusaikansa jälkeen.
Herra Gulden, joka ei ollut erin hyvillään vanhain kuninkaitten ja vanhan aatelin palaamisesta, luuli heidän kuitenkin maanpaossa oppineen ymmärtämään, etteivät he olleet yksinään maailmassa, ja että heidän tuli pitää vapauksiamme kunniassa, hän luuli myöskin, että keisari Napoleon olisi kylliksi viisas pysyäkseen rauhassa … mutta hän erehtyi: Bourbonit olivat palanneet sellaisina kuin olivat lähteneetkin, ja keisari odotti vain soveliasta hetkeä kostaaksensa.
Kaikesta siitä oli koituva uusia onnettomuuksia Ranskalle. Kertoisin niistä, ellen katsoisi, että tämä jo tällaisenaankin on kylliksi pitkä. Panemme siis pisteen ja lopetamme toistaiseksi. Jos viisaitten ja kokeneitten mielestä olen menetellyt oikein kertoessani sotaretkestäni vuonna 1813, jos nuoriso täten tulee käsittämään sotaisan kunnian turhuuden ja siten oppii, ettei voi mitenkään muuten tulla onnelliseksi kuin rauhan, vapauden ja työn kautta — no niin, silloin jatkan näiden tapahtumain kuvaamista ja kerron Waterloosta.