Minä muuten en ollut ainoa, johon raatihuoneen julistus teki sellaisen vaikutuksen; sinä vuonna välttivät monet nuoret miehet sotapalveluksen: muutamat löivät hampaansa poikki, etteivät voineet purra patruuneja; toiset ampuivat pistoolilla peukalonsa poikki, niin etteivät voineet käsitellä kiväärejä; toiset karkasivat metsiin. Heitä sanottiin karkureiksi, eikä saatu niin paljo poliiseja, että heidät olisi voitu ottaa kiinni.
Siihen aikaan rupesivat perheenäiditkin rohkeasti vastustamaan esivaltaa ja yllyttivät poikiansa tottelemattomuuteen poliisia vastaan. He auttoivat heitä kaikin tavoin, herjasivat keisaria, ja papit olivat heidän puolellaan; sanalla sanoen: mitta alkoi olla täysi!
Samana päivänä, kun julistus naulattiin, kävin Quatre-Ventsissä, mutta sinne en nyt lähtenyt sydän onnea täynnä, vaan maailman kurjimpana ihmisenä. Saatoin tuskin kävellä, enkä tiennyt, miten heille ilmoittaisin onnettomuudestamme, mutta perille päästyäni näin heti, että he jo tiesivät kaikki, sillä Katri itki katkerasti, ja Kreetta-täti oli kalpea vihasta.
Ensin tervehdimme toisiamme ääneti. Kreetta-täti pyyhkäisi harmaita hiuksiansa otsaltaan ja sanoi: "Sinä et saa mennä! Mitä heidän sotansa meitä liikuttaa? Kirkkoherrakin on sanonut, että se jo menee liian pitkälle ja että nyt pitäisi tehdä rauha. Sinä jäät kotiin! Älä itke, Katri, Juuse jää kotiin, sen minä sanon."
Täti oli keltaisen vihreä vihasta ja piteli patojansa sangen pahasti.
"Minä olen jo aikoja sitten suuttunut tähän teurastamiseen", hän sanoi. "Eikö se riitä, että orpanamme, Kasper ja Johel raukat tapettiin Espanjassa keisarin vuoksi, nyt pitäisi hänen saada vielä nuoretkin, hän ei tyydy siihen, että hukutti kolmesataatuhatta miestä Venäjällä. Sen sijaan, että hän ajattelisi rauhaa, niinkuin järkevä ihminen tekee, hän vain haluaa panna viimeisetkin menemään. Mutta saadaanpas nähdä!"
"Jumalan tähden, Kreetta-täti, olkaa ääneti, puhukaa hiljempää!" sanoin minä vilkaisten ikkunaan. "Jos joku sattuisi puheitamme kuulemaan, olisimme kaikki hukassa."
"Sitä varten minä puhunkin, että saisivat kuulla", sanoi täti, "sinun Napoleoniasi en minä enää pelkää. Hän kyllä rupeisi suutamme tukkimaan, että saisi tehdä mitä tahtoo … mutta tästä on tuleva loppu! Tässä meidän pienessä kylässämmekin pitää neljän nuoren vaimon menettää miehensä, ja kymmenen poikasen täytyy luopua kaikesta, isästään ja äidistään, vastoin kaikkea oikeutta, vastoin Herraa Jumalaa ja uskontoa. Eikö se ole inhottavaa?"
Minä koetin keskeyttää häntä, mutta hän jatkoi:
"Älä rupea minua vastustamaan, Juuse! Sillä miehellä ei ole sydäntä ja hänelle käy vielä huonosti. Jumala on jo ojentanut kätensä tänä talvena; kun Jumala näki, että peljättiin ihmistä enemmän kuin häntä, ja etteivät äiditkään, kuten Herodeksen aikana, uskaltaneet kieltää häneltä edes omaa lihaansa, kun hän tahtoi saada sitä verilöylyihinsä, antoi Jumala tulla pakkasen ja hukutti armeijan. Kaikki ne, joiden täytyy lähteä, ovat jo edeltäpäin kuolleet: Herra on nyt kyllästynyt! Sentähden täytyy sinun jäädä tänne, minä en päästä sinua lähtemään, sinä saat piiloutua metsään niinkuin Janne Kraft, Louis Béme ja kaikki parhaat pojat. Teidän pitää mennä vuorten yli Sveitsiin. Katri ja minä tulemme mukana, kunnes tämä hävitys loppuu."