Siihen Kreetta-täti vapaaehtoisesti lopetti. Hän ei antanut meille tavallista arkipäivällistä, vaan valmisti vielä parempaa ruokaa kuin edellisenä sunnuntaina ja sanoi käskevällä äänellä:
"Syökää, älkääkä olko levottomia; tästä tulee muutos."
Palasin iltapäivällä neljän aikana Pfalzburgiin hiukan tyynempänä kuin kotoa lähtiessäni. Mutta kulkiessani Munitionnarien katua, kuulin koulutalon kulmassa Harmentierin rummun päristyksen ja näin hänen ympärillään suuren väkijoukon. Kiiruhdin kuulemaan kuulutusta ja tulin juuri parhaaseen aikaan.
Kuulutuksessa sanottiin, että tammikuun 3 päivänä tehdyn senaatin päätöksen mukaan oli määrätty arvannosto sotaväen ottoa varten tapahtuvaksi tammikuun 15 päivänä.
Nyt oli 8 päivä, siis oli seitsemän päivää jäljellä. Päätäni rupesi pyörryttämään.
Väkijoukko hajaantui oikealle ja vasemmalle syvässä hiljaisuudessa.
Minä menin kotiin hyvin surullisena ja sanoin herra Guldenille:
"Torstaina on arvannosto."
"Vai niin", sanoi hän, "he eivät hukkaa aikaa; kiire tuntuu olevan."
Voipa hyvin ymmärtää kuinka alakuloinen olin sen päivän ja seuraavat päivät. En voinut pysyä alallani; lakkaamatta minusta tuntui kuin olisin pakoon lähtemäisilläni. Hengessäni näin, kuinka juoksin metsässä kintereilläni santarmit, jotka huusivat: "Seis! Seis!" Sitten kuvailin itsekseni Katrin, Kreetta-tädin ja herra Guldenin surua. Väliin olin jo marssivinani rivissä monien yhtä onnettomain toverien kanssa ja olin kuulevinani, kuinka meille huudettiin: "Eteenpäin! Valmiit ampumaan!" ja kuinka luodit lakaisevat meitä pois rivittäin. Kuulin kanuunain jyrisevän ja luotien vinkuvan, sanalla sanoen, olin kurjassa tilassa.
"Ole rauhallinen, Juuse", sanoi herra Gulden, "äläkä vaivaa itseäsi tuolla tavoin. Ajattele sitä, että koko kutsunnassa ei ole ehkä kymmentäkään, jotka voivat pyytää vapautusta niin hyvällä syyllä kuin sinä. Olisihan sotilaslääkäri aivan sokea, jos sinut ottaisi. Muuten ajattelin käydä komentantin puheilla. Maltahan nyt hiukan!"