Minä huomasin heti, että Katri oli kovasti itkenyt; hänen silmänsä olivat aivan punaiset. Hän lensi kaulaani ja hänen äitinsä seisoi ja polki jalkaa minun edessäni. Herra Gulden sanoi heille:
"Pian kaiketi tulee meidän poikaimme vuoro?"
"Niin", sanoi Katri matalalla äänellä, "Harbergilaiset ovat jo päässeet."
"Niin, Juuse, nyt täytyy sinunkin mennä", jatkoi hän. "Mutta älä ole milläsikään … älä huoli siitä mitenkä sinulle käy, sillä nämä arvannostot ovat vaan ilveilyä näön vuoksi. Ei ole pitkään aikaan kukaan saanut vapaata arpaa, tai jos joku on saanutkin, on hänet viety paria vuotta myöhemmin; kaikki numerot ovat huonoja! Kun tarkastuskomitea kokoontuu, saamme nähdä, mitä voimme tehdä. Ihmisiä koetetaan rauhoittaa sillä, että annetaan heidän nostaa arpaa jo tänään … mutta ei kukaan pääse vapaaksi."
"Samantekevä", sanoi Kreetta-täti, "kyllä Juuse vielä pääsee vapaaksikin."
"Pääseepä kylläkin", vastasi herra Gulden hymyillen.
Lähdin Kreetta-tädin ja Katrin kanssa isolle torille, missä oli suuri väentungos. Kaikissa puodeissa oli kymmenittäin asevelvollisia ostamassa nauhoja; kyllä näkyi, että he oikeastaan itkivät, vaikkakin lauloivat ja hoilasivat kuin hullut. Toiset istuivat kapakoissa ja halailivat itkien toisiansa, mutta kaikki laulaa lallattivat sittenkin. Pari kolme lähiseudun soittokuntaa seisoi torilla soittamassa, kukin rämpyttäen omaa marssiansa räikeässä epäsoinnussa.
Katri kulki minun käsipuolessani ja Kreetta-täti tuli perässä.
Keskellä päävahdin edustaa näin jo kaukaa kärkkyjä Pinaclen; hän oli levitellyt tavaransa pienelle pöydälle ja sen vieressä oli pitkä tanko, jossa riippui asevelvollisille myytäviä värinauhoja.
Minä koetin kiiruhtaa hänen ohitsensa, mutta hänpä huusi minulle: