Kun sen kuulin, tunsin jalkani horjuvan, ja istahdin saamatta sanaakaan suustani. Herra Gulden otti taskustaan marssikäskyn ja alkoi sitä lukea. Kaikki mitä siitä muistan oli, että Juuse Bertha, syntynyt Dabossa Pfalzburgin kunnassa ja Saarburgin piirikunnassa, oli määrätty kuudenteen linjarykmenttiin, ja että hänen tuli astua rykmenttiinsä Mainzissa viimeistään tammikuun 29 päivänä.
Se paperi oli minulle yhtä hirmuinen isku, kuin jos en olisi tiennyt siitä edeltäpäin mitään; minä töllistin siihen kuin uuteen ihmeeseen ja suutuin.
Herra Gulden lausui lyhyen vaitiolon jälkeen: "Italialaiset lähtevät tänään kello yhdentoista aikaan."
Silloin minä heräsin kuin pahasta unesta ja sanoin:
"Enkö enää koskaan saa nähdä Katria?"
"Kyllä, Juuse", vastasi hän vapisevalla äänellä, "olen lähettänyt sanan Kreetta-muorille ja Katrille, niin että saat heittää heille hyvästit."
Nähdessäni, kuinka pahoillaan herra Gulden oli, tuli mieleni yhä enemmän kuohuksiin, niin että minun oli oikein vaikea pidätellä kyyneleitäni.
Hetken päästä hän jatkoi:
"Sinun ei tarvitse huolehtia mistään, minä olen pitänyt huolen kaikesta. Kun palaat, Juuse, olet aina tapaava minut entiselläni, jos Herra elonpäiviä suo. Rupean jo vanhenemaan ja suurin iloni olisi ollut saada pitää sinut luonani omana poikanani, sillä sinulla on aina ollut hyvä sydän ja rehellinen mieli; olisin luovuttanut liikkeeni sinulle, siitä kyllä olisimme sopineet, ja Katri ja sinä olisitte olleet minun lapsiani. Mutta koska nyt on käynyt näin, niin eihän se auta. Tätä nyt kestää vain vähän aikaa; sinut kyllä hyljätään, siitä olen varma, he kyllä pian huomaavat, ettet sinä voi pitkältä marssia."
Hänen näin puhuessaan, istuin minä pää alhaalla ja itkin hiljaa.