Kävelin siis joka päivä Quatre-Ventsiin ja vietin päiväni Katrin seurassa. Olimme hyvin surullisia, mutta kuitenkin onnellisia, kun saimme olla yhdessä; rakastimme toisiamme jos mahdollista vielä enemmän kuin ennen. Katri koetti joskus laulellakin, kuten entisinä, iloisina aikoina, mutta äkkiä puhkesi hän itkuun. Silloin me itkimme yhdessä, ja Kreetta-täti rupesi sadattelemaan sotaa, joka tekee kaikki ihmiset onnettomiksi. Hän sanoi, että tarkastusherrat pitäisi hirttää, ja että kaikki ne roistot olivat tehneet liiton ihmisten onnettomuudeksi. Hänen saarnansa lohduttivat meitä vähäsen, ja meidän mielestämme hän puhui oikein.
Palasin kaupunkiin illalla kello 8-9 aikaan, jolloin portit suljettiin, ja ohimennessäni näin, kuinka kaikki pienet kapakat olivat täynnä nuoria rekryyttejä ja vanhoja ikäkuluja sotamiehiä, jotka juopottelivat yhdessä. Rekryytit maksoivat aina juomingit, muut istuivat lakki kallellaan ja viiksiään sivellen kertoivat majesteetillisen näköisinä tappeluistaan, marsseistaan ja kaksintaisteluistaan.
Ei voinut ajatella inhottavampaa näytelmää kuin nuo savuiset luolat, joiden mustista orsista öljylamppu riippui ja joissa vanhat tappelusankarit ja nuoret pojat kilvan joivat, räyhäsivät ja paukuttivat pöytiä, ja kaiken tämän taustana vanha Annette Schnaps tai Marie Herinz, joka takkuinen tukkasykerö niskassa ja piitön pääkampa kallellaan seisoi kylkiään kynsien kuunnellen juttuja tai ottaen ryypyn sotaurhojen seurassa.
Oli surullista, että kunnialliset ja ahkerat talonpoikaispojat viettivät sellaista elämää; mutta ketään ei enää haluttanut työnteko, eikä elämä ollut monen pennin arvoinen. Kun oli kylliksi räyhätty, juotu ja suututeltu, nukahtivat miehet viimein nenä pöytää vasten, ja ukot tyhjensivät maljansa laulaen:
"Kunnia kun kutsuvi!"
Nähdessäni tuota, ylistin suruissani taivasta, joka oli antanut minulle hyviä ystäviä, mitkä ylläpitivät rohkeuttani ja estivät minua joutumasta tuollaisten käsiin.
Niin joutui tammikuun 25 päivä. Viime päivinä oli kaupunkiin tullut joukko italialaisia, rekryyttejä, piemontilaisia ja genualaisia, toiset suuria ja paksuja kuin savoijalaiset, korkea piippalakki kiharaisessa päässä, tummanviheriät pellavahousut jalassa, lyhyet tiilenpunaiset takit yllä, nahkavyöt vyötäisillä ja puisevat kengät jalassa. He istuivat vanhan hallin edustalla juustoa syöden. Toiset olivat jänteviä, laihoja, mustaverisiä miehiä, pitkissä takeissaan ja he värisivät vilusta, kun vaan näkivätkin lunta katoilla, ja katselivat ohikulkevia naisia suurilla, mustilla, surullisilla silmillään. Torilla heitä harjoitettiin joka päivä marssimaan; heidän piti täyttää Mainzissa olevan kuudennen linjarykmentin rivit ja nyt heitä lepuutettiin pari päivää jalkaväen kasarmeissa.
Heidän kapteeninsa, jonka nimi oli Vidal, asui meidän asuntomme yläpuolella olevassa kamarissa. Hän oli karkeatekoinen ja ankaran näköinen, mutta yhtä kaikki hyvä ja ystävällinen mies. Hän tuli meille korjuuttamaan kellonsa lyömälaitosta, ja kun hän sai kuulla minun olevan rekryytin ja pelkäävän, etten koskaan palaisi kotiin, rohkaisi hän minua sanoen: "kaikkeen sitä tottuu; viiden kuuden kuukauden perästä tapellaan ja marssitaan aivan samalla tavoin kuin syödään, kun on nälkä, ja monet tottuvat niin ampumaan kivääreillä ja kanuunoilla, että he ovat oikein onnettomia, kun ei heillä ole sitä nautintoa."
Mutta hänen puhetapansa ei minua ensinkään miellyttänyt, sitä vähemmin kun hänen toisessa poskessaan näkyi viisi kuusi suurta ruudinlaikkoa, jotka olivat menneet syvälle ihon alle ja hänen puheensa mukaan olivat tulleet kivääristä, jolla muudan venäläinen oli ampunut häntä vasten silmiä. Sellainen sota-ammatti rupesi minua yhä enemmän inhottamaan, ja kun jo useita päiviä oli mennyt, eikä mitään ollut kuulunut, aloin minä luulla, että minut oli unohdettu niinkuin pitkä Jaakkokin, jonka merkillisestä onnenpotkusta kaikki vieläkin puhuvat. Joka kerta kun kävin Kreetta-tädin talossa, sanoi täti: "Saapa nähdä, eivätkö he jätä sinua rauhaan", mutta tammikuun 25 p:n aamuna, juuri kun olin lähdössä Quatre-Ventsiin, kääntyi herra Gulden työpöydästään minun puoleeni ja sanoi kyynelsilmin:
"Kuules, Juuse, annoin sinun maata rauhassa, mutta nyt minun täytyy sanoa sinulle, että eilen illalla kävi poliisikonstaapeli tuomassa meille sinun marssikäskysi. Teidän täytyy lähteä italialaisten matkaan, sinun ja viiden muun kaupunkimme pojan: nuoren Klipfelin, nuoren Loerigin, Janne Fürstin ja Kasperi Zébédén; teidät viedään Mainziin."