Tähystin tarkasti vaunuja. Silloin kompastui eräs hevonen teurastaja Kleinin paaluun, johon elukoita oli tapa sitoa; rakuuna putosi maahan niinkuin heinäsäkki, töppöset taivasta kohden ja kypärä katuojaan, ja samassa ilmestyivät vaunujen akkunaan tapahtumaa katsomaan suuret, kalpeat ja lihavat kasvot hiustöyhtö otsassa: se oli Napoleon; hän piti kättään ylhäällä niinkuin nuuskaa ottaakseen ja sanoi muutamia sanoja suuttuneella äänellä. Vaunujen rinnalla laukkaava upseeri kumartui vastaamaan. Napoleon nuuskasi ja meni kulmasta, ja huudot yltyivät ja kanuunat pamahtelivat.
Se oli kaikki mitä näin.
Keisari ei pysähtynyt Pfalzburgiin; hänen rientäessään eteenpäin Zaberniin ammuttiin viimeinen kanuunanlaukaus. Sitte taas kaikki vaikeni. Ranskan portin vahti veti ylös ketjusillan, ja vanha kelloseppä kysyi minulta:
"Näitkö sinä?"
"Näin."
"No niin", sanoi hän, "sen miehen kämmenissä on meidän kaikkein elämämme: hänen ei tarvitse muuta kuin puhaltaa, niin me olemme mennyttä kalua. Kiittäkäämme Jumalaa, ettei hän ole paha; muutoin saisi maailma nähdä yhtä kauheita tapauksia kuin villien barbaarien ja turkkilaisten aikoina."
Hän näytti hyvin ajattelevaiselta. Hetken kuluttua lisäsi hän:
"Mene nyt takaisin maata; kello on vasta kolme."
Hän meni huoneeseensa ja minä menin vuoteeseeni. Ulkona vallitseva hiljaisuus tuntui minusta niin eriskummalliselta kaiken sen hälinän jälkeen, enkä päivän nousuun saakka saanut keisaria mielestäni. Ajattelin myöskin rakuunaa ja halusin tietää, oliko hän loukkaantunut kuoliaaksi. Seuraavana päivänä saimme tietää, että hänet oli otettu sairaalaan ja että hän kyllä paranisi.
Siitä päivästä alkaen aina syyskuun loppuun saakka veisattiin Te Deum'ia kirkossa ja joka kerta ammuttiin kaksikymmentäyksi laukausta jonkun uuden voiton kunniaksi. Sitä tehtiin melkein aina aamuiseen aikaan, ja herra Gulden sanoi heti: