"Kuule, Juuse, taas saatiin voitto: viisikymmentä tuhatta miestä kaatunut, kaksikymmentäviisi lippua ja sata tuliluikkua valloitettu! Hyvin käy, hyvin käy! Nyt tulee vaan uusi sotaväen otto niiden tilalle, jotka ovat kaatuneet."
Ovesta näin harmaan ja kaljupäisen mestarin paitahihasillaan ja paljain kauloin pesemässä itseään.
"Luuletteko, herra Gulden", minä sanoin levottomasti, "että ontuvatkin otetaan?"
"Ei, ei", vastasi hän ystävällisesti, "älä pelkää poikaseni, sinä et mitenkään kelpaa palvelukseen. Siitä kyllä selvitään. Tee siis työtäsi, äläkä huoli muusta."
Hän huomasi rauhattomuuteni ja sääli minua. En ole ikinäni tavannut parempaa ihmistä. Sitte pukeutui hän lähteäkseen vetämään kelloja kaupungille, komentantin, määrin ja muitten ylhäisyyksien luo. Minä jäin kotiin.
Herra Gulden tuli kotia vasta Te Deum'in jälkeen; hän riisui pitkän, pähkinänruskean takkinsa, pani peruukkinsa takaisin laatikkoon, veti kalotin korvilleen ja sanoi sitten:
"Armeija on Vilnassa — tai Smolenskissa — sen olen äsken kuullut komentantilta. Jumala suokoon, että tälläkin kertaa pääsisimme voitolle ja että he tekisivät rauhan, kuta pikemmin sitä parempi, sillä sota on hirmuista."
Minäkin tein sen johtopäätöksen, että jos rauha saataisiin, ei tarvittaisi niin paljo sotamiehiä, ja minäkin voisin mennä naimisiin Katrin kanssa. Voitte ymmärtää, kuinka lämpimästi harrastin keisarin kunniaa.
II.
15 p:nä syyskuuta 1812 tuli tieto suuresta voitostamme Moskovan lähellä. Kaikki riemuitsivat ja huusivat: "nyt saamme rauhan. Nyt on sota loppunut".