Samana päivänä marssimme Bitscheen, sitä seuraavana Hornbachiin,
Kaiserslauterniin j.n.e. Satoi taasen lunta.
Kuinka monasti pitkällä marssimismatkallamme kaipasinkaan herra Guldenin oivallista takkia ja paksuanturaisia, pitkävartisia saappaita!
Kuljimme läpi lukemattomien kylien, milloin korkealla vuoriseuduilla, milloin alhaalla tasangoilla. Aina, kun lähestyimme kylää, päristivät rummun lyöjät marssin tahtia ja me oikasimme itsemme suoriksi ja astuimme reippaasti kuin vanhatkin soturit. Ihmiset juoksivat pieniin akkunoihinsa tai porttien pieliin kurkistamaan ja sanoivat: "Taas nostoväkeä."
Illalla, kun vihdoin pysähdyimme, oli ainakin minun sangen suloista lepuuttaa uupuneita jalkojani. Sääriäni ei sanottavasti särkenyt, mutta itse jalkoja pakotti — voi, enpä milloinkaan ollut tuntenut moista väsymystä! Majoituslippumme oikeuttivat meille paikan takkavalkean ääressä, mutta tavallisesti kutsuivat ihmiset meidät aterioimaan kanssaan. Useimmiten saimme piimää ja perunoita, toisinaan myös sianlihaa ja hapankaalia. Lapset tulivat luoksemme ja tirkistelivät meihin, eukot kyselivät, mistä kaukaa tulimme ja missä toimissa olimme olleet ennen sotaan lähtöä. Surullisina katselivat meitä nuoret tytöt muistellen sulhojaan, joista heidän oli täytynyt erota noin puoli vuotta sitte. Yösijan saimme renkien vuoteilla. Ihastuksissani heittäydyin siihen ja halusta olisin nukkunut vaikka kaksitoista tuntia. Mutta varhain, aamun sarastessa, herätti minut rumpu. Katselin ruskeita kattoparruja ja pieniä akkunaruutuja, jotka olivat jääkukkasten peitossa ja ihmettelin: "Missä olen?" Äkkiä ahdisti sydäntäni ja sanoin itselleni: "Olet Bitschessä, Kaiserlauternissa ja — — — olet sotamies." Kiiruusti täytyi minun vuoteesta pystyyn, vaatteet ylle ja riviin.
"Onnea matkalle", toivotteli emäntä, joka oli aikaisin jalkeilla.
"Kiitos", vastasi soturi ja niin marssimme jälleen. Niinpä niin — — — onnellista matkaa. Poika parka, sinua kait ei enää toiste saa nähdä. Kuinkahan monta onkaan mennyt ennen sinua samaa tietä koskaan palajamatta! — En milloinkaan unohda sitä kertaa, kun Kaiserlauternissa toisena päivänä lähtömme jälkeen aukaisin reppuni ottaakseni siitä puhtaan paidan ja löysinkin paitojen alta pienen, mutta jokseenkin raskaan käärön. Aukaisin sen ja löysin viisikymmentä neljä frangia, kuuden frangin rahoja ja käärepaperiin oli herra Gulden kirjoittanut näin: "Ole aina sodassa hyvä ja oikeutta rakastava. Muistele vanhempiasi ja niitä, joiden edestä kernaasti uhraisit henkesi ja kohtele muukalaisia ja vihollisia ihmisinä, jotta hekin samoin kohtelisivat meidän miehiämme. Jumala olkoon kanssasi ja sinua vaaroista varjelkoon. Tässä on vähän rahaa, Juuse. Raha on aina tarpeen etenkin silloin, kun on kaukana ystävistä. Kirjoita meille niin usein kuin suinkin voit. Suutelen sinua, poikaseni, ja syleilen sinua sydämellisesti."
Lukiessani tätä itkin ja ajattelin: "Etpä olekaan aivan unohdettu, etkä yksin maailmassa. Hyvät ihmiset muistelevat sinua, etkä sinä milloinkaan unohda heidän hyviä neuvojaan."
Vihdoinkin viidennen päivän iltana kello kymmenen tienoissa tulimme Mainziin. Muistan sen aina, niin kauvan kuin elän. Oli hirvittävän kylmä; aikaiseen olimme lähteneet ja paljon ennen kaupunkiin tuloamme kuljimme kylien läpi, jotka olivat sotamiehiä täynnä: ratsu- ja jalkaväkeä, lyhyviin nuttuihin puettuja rakuunoita, joiden puukengät olivat heinillä täytetyt ja jotka hakkasivat jäätä kaukaloista juottaakseen hevosiaan. Toiset kantoivat heiniä tallien oville. Huurteesta valkeita ruuti- ja luotivaunuja kuletettiin tiellä; sanansaattajoita ja pieniä tykkiväkijoukkioita marssi edestakaisin valkoisilla kentillä, eivätkä ne meitä huomanneet ollenkaan.
Kapteeni Vidal oli laskeunut maahan hevosensa selästä ja käyskenteli reippaasti ja pitkin askelin pysyäkseen lämpöisenä. Upseerit ja kersantit jouduttivat meitä, sillä olimme myöhästyneet. Muutamien itaalialaisten oli täytynyt jäädä kyliin, kun eivät mitenkään jaksaneet marssia. Väsymyksestä polttivat ja kirvelivät minunkin jalkani. Tuskin kykenin nousemaan viimeisestä lepopaikastani. Mutta toiset pfalzburgilaiset marssivat reippaasti.
Oli pimeä ja tähdet tuikkivat taivaalla. Katselimme niitä kaikki ja sanoimme toisillemme: "Pian olemme jo perillä!" sillä etäällä taivaan rannalla näkyi musta juova vilkuttavine valopilkkuineen, jotka tiesivät suurta kaupunkia. Vihdoin saavuimme ulkovarustusten ja vallien luo. Suljimme rivit ja marssimme entistä ryhdikkäämmästi, kuten tapa on, kun lähestytään linnoitettua paikkaa. Olimme ääneti. Vesimurroksen nurkkauksessa näimme jäisen kannen kattaman vallihaudan, sen yläpuolella tiilivallit ja edessämme vanhan, tumman portin ja ylösvedetyn nostosillan.