Vaimo oli mennyt. Takaisin tullessaan toi hän lämpimän leivän, jolle oli levitetty nuorta, puoleksi sulanutta voita. Silloin vasta tunsin, kuinka nälkäinen olin; minulla oli melkein paha elämä. Nuo hyvät ihmiset huomasivat sen varmaan, sillä eukko sanoi: "Poikaseni, ottakaa jalkanne vedestä, ennenkuin syömään ryhdytte."
Hän kumartui ja ennenkuin tajusin, mitä hän aikoi tehdä, kuivasi hän jalkani esiliinallaan.
Silloin huudahdin: "Hyvä rouva, tehän hoidatte minua kuin pientä lasta."
Hetkisen kuluttua hän vastasi:
"Meidänkin poikamme on armeijassa."
Kuulin hänen äänensä vapisevan sitä sanoessaan ja sydämeni itki; ajattelin Katria ja Kreetta-muoria, enkä saanut vastatuksi.
"Syökää ja juokaa", sanoi mies leipää leikaten.
Ja minä söin ennen tuntemattomalla nautinnolla. Molemmat katselivat minua vakavasti. Herettyäni syömästä nousi mies sanoen:
"Niin, meidän poikamme on sotaväessä, viime vuonna hän marssi Venäjälle, emmekä sittemmin ole hänestä mitään kuulleet. Nämä sodat ovat kauheita!"
Itsekseen puhellen kulki hän edestakaisin huonetta miettiväisen näköisenä, kädet selän takana. Silmäni ummistuivat.