"Seis! Polville! Kiväärit valmiina!" Rajumyrskyn tavoin venäläiset ryntäsivät rotkosta esiin hyökätäkseen päällemme. Heitä tuli sellaiset määrät, että maa tärisi allamme. Komentosanoja oli mahdoton kuulla, mutta tervettä järkeään noudattaen ranskalaiset sotamiehet ampuivat tiheimpään parveen. Ja nyt alkoivat kiväärinlaukaukset jymistä yhtämittaa kuin rumpujen päristykset suurissa kenttäharjoituksissa. Joka sitä ei omin korvin ole kuullut, sen on mahdoton sellaista mielessään kuvitella. Muutamat uhkarohkeimmat venäläiset syöksyivät aivan lähelle. Keskellä savupilveä nähtiin heidän hevostensa karkaavan pystyyn. Sitte ei näkynyt mitään.
Kun jonkun aikaa olimme lakkaamatta ampuneet, kuului taas kenraali
Chemineaun pelottava ääni, kun hän huusi:
"Lakatkaa ampumasta!"
Tuskin uskalsimme totella, jokainen kiiruhti vielä laukaisemaan viimeisen annoksensa, mutta kun savu haihtui, näimme tuon mahdottoman tykkimiehistön katoavan salatien toiselle puolelle. Heti hajoitimme neliöt, marssiaksemme kolonnissa, rummut päristivät juoksumarssiin ja kanuunamme jyrisivät.
"Eteenpäin! Eteenpäin! Eläköön keisari!" Me syöksyimme alas rotkoon kaatuneitten hevosten ja henkitoreissaan vaikeroivain venäläisten yli ja jättiläisaskeleilla lähestyimme Weissenfelsiä. Patruunataskun lerkkuessa lanteilla, selkä kumarassa nelistivät kasakat ja jääkärit edellämme.
Voitto oli meidän!
Mutta kun lähestyimme kaupungin puutarhoja, asettivat he kanuunansa jonkunmoisen hedelmäpuutarhan suojaan ja sinkahuttelivat meihin luotia, joista yksi musersi Merlinin kirveen ja samalla sivalsi häneltä pään. Kirveenkappale murskasi korpraali Thomen oikea käsivarren. Illalla Weissenfelsissä leikattiin käsivarsi. Nyt täytyi meidän juosta, sillä mitä nopeammin tultiin perille, sitä vähemmän aikaa jäi heille ampumiseen, sen kaikki ymmärsivät.
Kolmelta eri taholta tunkeusimme kaupunkiin. Juostiin ja kiivettiin muurien, pensasaitojen ja humalistojen yli ja vilistettiin läpi puutarhojen. Marsalkat ja kenraalit ponnistivat nelistäen jäljessämme. Rykmenttimme ryntäsi hautausmaata sivuuttavaa poppelikujaa kaupunkiin. Kääntyessämme torille tuli jo toisia sinne pääkatua.
Siihen jäimme ja hetkeäkään hidastelematta lähetti marsalkka kahdennenkymmenennenseitsemännen rykmentin miehittämään siltoja ja estämään vihollisten paluuta. Sillä aikaa saapuivat divisionan viimeisetkin miehet torille. Pormestari ja Weissenfelsin ritarit seisoivat jo kunnallistalon ovella lausumassa meidät tervetulleiksi.
Kun olimme järjestyneet, ratsasti Moskovan ruhtinas eturivin ohitse ja iloisesti meitä katsellen hän sanoi: