"Minä sen tahtoisin ostaa."
Hän oikaisi selkänsä perin kummastuneena. Minä vedin esille kolmekymmentäviisi markkaani ja panin ne työpöydälle. Hän katsoi tarkasti minuun.
"Ei siitä kellosta ole sinulle, Juuse", hän sanoi, "sinä tarvitset suuren kellon, joka tuntuu taskussa ja näyttää sekunnit. Nuo pienet kellot ovat naisten kelloja."
En tiennyt, mitä minun olisi pitänyt vastata.
Herra Gulden mietiskeli hetkisen ja hymyili sitte.
"Ahaa", sanoi hän, "nyt ymmärrän, huomenna on Katrin syntymäpäivä. Sentähden olet tehnyt työtä yötä päivää. Tuossa on, ota takaisin rahasi, en minä tahdo niitä."
Minä olin aivan sekaisin.
"Olen teille hyvin kiitollinen, herra Gulden", sanoin minä, "mutta tämä kello pitää tulla Katrille, ja minä olen iloinen, että itse olen ansainnut sen hinnan. Mieleni tulee pahaksi, jos te ette ota vastaan hintaa; silloin minä ennemmin luovun koko kellohommasta."
Hän ei enää jatkanut keskustelua, vaan otti rahat. Sitte veti hän auki laatikon ja valitsi sieltä kauniit, teräksiset kellonperät, joissa oli kaksi pientä kullatusta hopeasta tehtyä kellonavainta, ja kiinnitti perät kelloon. Sitte pani hän kaikki sievään rasiaan, joka sidottiin kauniilla nauhalla. Hän toimitti sen hyvin verkkaisesti, ikäänkuin olisi hän ollut liikutettu, lopuksi hän antoi rasian minulle.
"Se on kaunis lahja, Juuse", sanoi hän, "Katrin sopii pitää itseään onnellisena, kun hänellä on sellainen sulhanen kuin sinä. Ja hän on hyvä tyttö. Nyt illastamme. Voit kattaa pöydän, minä otan padan tulelta."