WALTER. — Niin me olemme juuri puhuneet siitä; kerroimme kortteerimestarille, ettei sitte Puolalaisen talven ole nähty moista. (Mathis, joka on kohottanut lasinsa, asettaa sen takaisin pöydälle juomatta).
MATHIS. — Vai olette siitä puhuneet?
HEINRICH. — Sinä vuonna, te luultavasti muistatte, herra Mathis, koko laakso sillan alla oli täynnänsä lunta. Puolalaisen hevonen, sillan alla, sai tuskin päänsä ylös lumesta, ja Kelz tuli apua hakemaan metsänvartian huoneesta.
MATHIS (huolimattomasti). — He! se on hyvin mahdollista…Mutta nuo, ne ovat vanhoja juttuja; nm ovat kuin akkain lorut, niitä ei ajattele kukaan enää.
WALTER. — Se on kuitenkin hyvin kummallista, ettei koskaan ole saatu selvää murhan tekijöistä.
MATHIS. — Ne olivat ilkiöitä. Ei siitä saa koskaan mitään tietoa! (Hän juo. Sillä hetkellä kuuluu kellon helinä kadulta, sitten seisattuu hevonen ravintolan eteen. Kaikki kääntyvät ovelle päin. Perä-ovi aukenee. Puolalainen juutalainen näkyy kynnyksellä. Hän on puettu ruohonpäiseen, turkiksilla reunustettuun kauhtanaan ja hänellä on näädännahkainen hattu päässä. Pitkät saappaanvarret ylettyvät polviin asti. Hän katselee saliin synkällä katsannolla. Syvä äänettömyys).
XIV.
EDELLISET, PUOLALAINEN, SITTEN CHRISTIAN.
PUOLALAINEN (astuen huoneesen). — Rauha olkoon teidän kanssanne!
CATHERINE (nousten istuiltaan). — Mitä teille pitää, Herra?