MATHIS. — Kuulkaapa, herrat tuomarit, kun ihmisellä on onnea ja menestystä, kun hän kohoaa toisten yli, kun hän saavuttaa arvoa ja omaisuutta, löytyy tuhansia ihmisiä, jotka häntä kadehtivat. Te tiedätte sen, se on asia, jonka näemme joka päivä. Nyt löytyy, pahaksi onneksi, tuhansia ihmisiä, jotka viidentoista vuoden kuluessa ovat nähneet asiani menestyvän, ja siinä syy, miksi minua syyttävät; ne tahtoisivat nähdä mun sortuvani, tahtoisivat nähdä mun menehtyväni. Mutta pitääkö oikeuden pitäväisten, ymmärtäväisten ihmisten kuunnella näitä kateellisia? Eikö niiden pidä pakoittaman heitä olemaan vaiti? Eikö niiden pitäisi heitä tuomita?
PRESIDENTTI. — Te puhutte hyvästi, syytetty! kauan aikaa te olette opetelleet noita puheita itsessenne. Mutta meillä on tarkka silmä, me näemme mitä teissä tapahtuu. — Mistä se tulee, että te kuulette kellon helinää?
MATHIS. — Minä en kuule kellon helmaa, (kellonhelinä kuuluu ulkoa).
PRESIDENTTI. — Te valehtelette! tällä hetkelläkin te kuulette sen helinän. Sanokaa miksi?
MATHIS. — Ei se ole mitään; se on veri, joka kohisee mun korvissani.
PRESIDENTTI. — Ell'ette tunnusta, mikä on syynä helinään, niin kutsumme unentietäjän sitä meille selittämään.
MATHIS. — Se on totta, että minä kuulen sen äänen.
PRESIDENTTI. — Kirjuri, kirjoittakaa, että hän kuulee sen helinän.
MATHIS (vilkkaasti). — Kuulen… mutta minä kuulen unissani.
PRESIDENTTI. — Kirjoittakaa, että hän kuulee unissaan.