MATHIS. — Onhan luvallista jokaiselle kunnialliselle ihmiselle nähdä unta.
ERÄS KATSOJA (hiljaa, vieressä istujalle). — Se on totta, unet tulevat meidän tahtomatta.
TOINEN (samoin). — Kaikki ihmiset näkevät unta.
MATHIS (kääntyen yleisöön päin). — Kuulkaa, älkää peljätkö mitään minun suhteen. Kaikki tämä ei ole muuta kuin unta. Ell'ei se olisi unta, pitäisivätkö tuomarit peruukkia niinkuin vanhan kansan aikana, sata vuolta takaperin! Onko koskaan nähty niin hulluja olentoja, että asiana pitävät kellon helinää, jota unissa kuulee? Pitäisihän sitten myös koiraa tuomita, joka unissaan murisee? Ja nuo tuomarit tuossa!… kas, ne ovat miehiä, jotka jonnijoutavien lorujen tautta tahtovat lähimmäisensä hirteen!… (Hän lopettaa kovasti nauraen).
PRESIDENNTTI (ankaralla äänellä), — Hiljaa! syytetty, hiljaa! te lähestytte ijankaikkista tuomiota ja te uskallatte nauraa; te uskallatte uhkamielin, pelkäämättä astua Jumalan silmien eteen!… (Kääntyen tuomareihin) Herrat tuomarit, se kellon ääni tulee eräästä muistosta. Muistot tekevät ihmisen elämän; niiden äänen, joita on rakastanut, kuulee kauan sen jälkeen, kuin ovat kuolleet. Syytetty kuulee tuon helinän, koska hänellä on sielussaan muisto, jota hän meiltä salaa: — Puolalaisen hevosella oli pikku kello!…
MATHIS. — Se ei ole totta… minulla ei ole muistoja!
PRESIDENTTI. — Pitäkää suunne kiinni!
MATHIS (suuttuneena). — Ihminen ei voi tulla tuomituksi luulojen tähden. Täytyy olla todistuksia. Minä en kuule kellon helinää!
PRESIDENTTI. — Kirjuri, kirjoittakaa, että syytetty puhuu ristiin; hän tunnusti äskön, nyt hän peruuttaa sanansa.
MATHIS (suuttuen). — En kuule, minä en kuule mitään!… (Kellon helinä alkaa kuulua). Se on veri, joka kohisee mun korvissani. (Helinä kiihtyy). — Minä pyydän Christiania, vävyäni. (Kohottaen ääntänsä ja katsoen kaikille puolille). Miksi Christian ei ole täällä? (Äänettömyys. Tuomarit katsovat toisiinsa. Supatoksia kuulijajoukossa. Kellon helinä etenee).