MATHIS. — Olen! (Ikäänkuin laskisi kuormansa maahan). Kuinka hän on raskas!… (Hän hengittää raskaasti, sitten kumartuu ja näyttää uudestaan nostavan ruumista. — Painuneella äänellä) Mene tuleen. Juutalainen! mene tuleen!… (Hän näyttää työntävän seipäällä kaiken voiminsa. Yht'äkkiä hän päästää kauhean huudon ja vaipuu alas pidellen käsillään päätään — Hiljaa). Mitkä silmät!… oh! mitkä silmät!… (Pitkä äänettömyys. Nostaen päätään). Sinä olet hullu, Mathis!… Katso nyt… ei ole enää jäljellä kuin luut… luut palavat myöskin… Nyt, vyö… pane rahat taskuihisi… Kas niin… Ei kukaan tiedä mitään… Todistuksia ei löydetä.
UNENTIETÄJÄ (presidentille). — Mitä häneltä pitää vielä kysyä?
PRESIDENTTI. — Se on tarpeeksi. (Kirjurille) Oletteko kirjoittanut?
KIRJURI. — Olen, herra presidentti.
PRESIDENTTI. — No, herätettäköön hän, ja katsokoon itse.
UNENTIETÄJÄ. — Herätkää… minä tahdon sen! (Mathis herää, hän on kuin pyörryksissä).
MATHIS. — Missä minä olen? (Katsoo ympärilleen). Ah! niin… Mitä on tapahtunut?
KIRJURI. — Tässä on teidän todistuksenne… Lukekaa.
MATHIS (luettuaan muutamia rivejä). — Voi minua onnetonta, olen sanonut kaikki!… Minä olen hukassa!…
PRESIDENTTI (tuomareille'). — Te kuulitte… hän on tuominnut itsensä.