ANNETTE. — Te tahdotte leikkiä laskea, herra Heinrich?
HEINRICH. — En, en minä puhu leikkiä; minä sanon mitä ajattelen, te tiedätte sen. Nuo ihanat punaiset posket, tuo kaunis päähine ja pikku sirosti tehty hame, ja vielä nuo pienet kengät, ei ne ole vanhan metsänvartijan silmäin miellykkeeksi, niinkuin minun. Ne on toista varten, (hän tirkistää silmiään) toista varten, jonka minä hyvin tunnen, he! he! he!
ANNETTE. — Oi, voiko niin sanoa?
HEINRICH. — Voi kyllä, saattaa sanoa, että te olette kaunis tyttö, soreavartaloinen, ja iloinen, ja sievä; ja että toinen iso… te tiedätte kyllä, ruskeilla viiksillään ja suurilla saappaillaan, ei suinkaan ole surkuteltava. En, en surkuttele häntä ollenkaan.
(Walter aukaisee perä-oven ja pistää päänsä sisään. Annette katsoo sinne).
VII.
EDELLISET, WALTER.
WALTER (nauraen). — He! Annette käänsi päänsä. Ei se ole hän, ei se ole hän! (Astuu sisään).
ANNETTE. — Ken se olisi pitänyt olla, vaari Walter?
WALTER (nauraen kohtkulkkua). Ha! ha! ha! Katsokaa noita tyttöjä, viimeiseen hetkeen saakka, eivät ole tietävinään mistään.