Erityisellä ilolla ja tyydytyksellä muistelen virallista ja toverillista yhdyselämäämme sekä idässä esikunnassani että ylimmässä armeijanjohdossa.
Kun työtaakkani oli niin suunnaton ja vastuunalaisuuteni niin raskas, en ympärilläni voinut käyttää muuta kuin itsenäisesti toimivia, suoria ihmisiä, joilta vaadin, että he arkailematta lausuivat minulle mielipiteensä, minkä he tekivätkin — usein sangen perusteellisestikin. Yhteistyömme oli rakennettu keskenäiselle luottamukselle miehestä mieheen. Itsetietoisina ja varmoina seisoivat työkumppanini uskollisesti rinnallani. He olivat minulle alttiita ja itsenäisiä apulaisia, korkeimman velvollisuudentunnon läpitunkemia. Tietysti oli ratkaisu minun asiani, sillä edesvastuu ei sallinut epäröimistä. Sota vaati nopeaa toimintaa. Mutta ratkaisu ei ollut mielivaltaa ja milloin poikkesinkin työkumppanieni ehdotuksesta, en loukannut. Tässä ja mielipiteitä yhteensovitettaessa olen pyrkinyt antamaan tunnustuksen poikkeaville mielipiteille epäselvyyteen horjahtamatta. Työtoverieni kunnia ja hyvä maine ilahuttavat minua. Aina olen kannattanut sitä mielipidettä ja kannatan sitä vielä tänäänkin, että sota oli niin valtava ja vaati niin suurenmoisia, ettei yksi mies yksinään voinut vaatimuksia täyttää. Se jätti sangen paljon tilaa loistavalle toimiosuudelle.
Ensimmäinen apulaiseni idässä oli silloinen everstiluutnantti, nykyinen kenraalimajuri Hoffmann, nerokas, eteenpäin pyrkivä upseeri. Kuinka suuren arvon annan hänelle sotilaana, käy parhaiten selville siitä, että ehdotin hänet jälkeläisekseni, kun elokuun lopulla 1916 astuin armeijan ylijohtoon. Hän on tässä toimessa osoittanut yhtä loistavaa kuntoa kuin ennen vanhimpana yleisesikunta-upseerinanikin.
Suuressa päämajassa otin luokseni everstiluutnantti Wetzellin sotatoimia valmistelemaan. Minä tunsin hänet ja tiesin hänen arvonsa jo entisestään. Hän tunsi asiat lännessä. Vanhimpana yleisesikuntaupseerina ja kolmannen armeijaosaston yleisesikunnan päällikkönä oli hän siellä kunnostautunut ja varsinkin Verdunin edustalla toiminut erinomaisesti. Hän on oiva sotilasluonne ja mieleltään uskollinen ja luja. Toimihaluisena ja heräterikkaana, tarkkana työmiehenä tuli hänestä minulle erinomainen ja rakas apulainen. Kun syyskuussa 1918 erosin hänestä, oli arvonanto molemminpuolinen ja tapahtui ero vain siitä yksinkertaisesta syystä, että minun täytyi jakaa esikunta toisella tavalla saadakseni itse hieman enemmän lepoa.
Everstiluutnantti Wetzellin jälkeen tulivat luokseni eversti Heye ja majuri v. Stülpnagel, joka Berliinissä oli kauan ollut virastoupseerinani, kaksi karaistua ja selvää sotilasluonnetta. Olen heidän kanssaan elänyt vaikeimman ajan, mitä sotilas voi elää: oli käynyt ilmeiseksi, ettemme enää voineet sotilaallisesti sotaa voittaa. Inhimillisesti vaikeinta oli minulle se, kun minun tänä aikana täytyi heistä luopua. Järjestämisasiat olivat etenkin majurien v. Vollard-Bockelbergin ja vapaah. v. dem Busche und Frahnertin käsissä, miesten, joilla oli suunnaton työvoima, työilo ja kauas kantava katse. Heidän aikaansaantinsa ovat hyvin huomattavat.
Kolme apulaisistani varsinkin esiintyi enemmän muita julkisuudessa. Se johtui heidän työaloistaan.
Eversti Bauer, selväpiirteinen luonne, joka samoin kuin minäkin käsitti kotimaan sotakunnon lopullisen voiton perustaksi, koetti uupumatta sitä säilyttää ja kohottaa. Hän on ratkaisevalla tavalla edistänyt tykistön kehitystä. Hänen tehtävänsä oli kotimaan edessä edustaa armeijan sotavälinetarvetta ja hankkia selvä kuva teollisuuden tuotantokyvystä työnantajain ja työntekijäin kanssa yhteyttä ylläpitäen. Hänen työalansa oli läheisessä kosketuksessa sotaministeriön työalan kanssa.
Myös sotataloudellisissa ja useissa taktillisissa kysymyksissä hänen myötävaikutuksensa ja neuvonsa tuotti sodankäynnille mitä suurinta hyötyä.
Kenraali v. Bartenwerffer, levollinen ja selvästi ajatteleva, lämmintä isänmaallista tunnetta huokuva mies, oli poliittisen osaston päällikkö. Kenttäarmeijan yleisesikunnan tärkeisiin tehtäviin kuului seurata vihollismaitten ja puolueettomain ulkomaitten sotilaspolitiikkaa ja siitä johtuviin poliittisiin kysymyksiin nähden asettua yhteyteen valtiokanslerin kanssa. Sama oli miehitettyjen alueitten poliittisten tapausten laita, mikäli nuo alueet kuuluivat ylimmän armeijanjohdon alle. Niillä rajoilla, jotka sota meille antaisi, oli isänmaan tulevalle sotilaalliselle turvallisuudelle ratkaiseva merkitys ja kaikki sen yhteyteen kuuluvat kysymykset olivat ylimmälle armeijanjohdolle tärkeä työala. Poliittinen osasto oli kaikissa rauhankysymyksissä kirjeenvaihtoa hoitava sotilaallinen virkapaikka.
Kolmas herra oli everstiluutnantti Nicolai, rautaisen ahkeruuden ja velvollisuudentunnon mies, järjestävä kyky. Hänen tehtävänsä olivat erikoisen monipuoliset, ehkä liiaksikin. Työala oli elimellisesti kehittynyt. Everstiluutnantin tehtävänä oli sanomalehdistön sotilaallinen johto ja läheisessä yhteydessä sen kanssa, mikäli se oli sotilaallisesti mahdollista, mielialan silmällä ja vireillä pitäminen kotimaassa ja armeijassa. Kummassakin oli yhteistyö valtakunnan viranomaisten kanssa luonnollinen. Emme saaneet aikaan mitään. Sanomalehtien valvominen ja tiedoilla varustaminen jäivät sen vuoksi hajanaiseksi, siitä olimme selvillä.