Länsirintamalla oli Verdunin taistelu laimenemassa; Sommen taistelulla ei entente heinäkuun alussa voinut murtaa rintamaamme, kuten se oli toivonut. Vuoden 1916 toista uuvutustaistelua taisteltiin näistä päivistä alkaen Sommen kahden puolen kuulumattoman katkerasti ja toisiaan hellittämättä seuraavilla tappeluilla.
Verdun maksoi meille sangen paljon verta. Hyökkääväin joukkojemme asema oli käynyt yhä epäedullisemmaksi. Kuta enemmän ne pääsivät etenemään, sitä syvemmälle ne joutuivat suppilokentän sisään ja kuluttivat voimiaan taistelujen ohella jo pelkästään silläkin, että ne olivat moisessa paikassa ja että tarveaineiden tuonti pitkäin uhanalaisten välimatkain päästä oli vaikeata, jota vastoin linnoitusten läheisyys antoi ranskalaiselle tukea. Voimia kuluttaen hyökkäys yhä laahusti eteenpäin. Joukkoja, jotka tämän linnoituksen edessä olivat niin paljon aikaan saaneet, kammotti suppilokentän kynnyksellä. Johtoakin koko yritys epäilytti. Saksan kruununprinssi oli jo sangen varhain kannattanut hyökkäyksen keskeyttämistä.
Ryhtyessään Sommen taisteluun ententellä oli suunnaton ylivoima maalla ja ilmassa. Ylimmälle armeijanjohdolle se alussa oli yllätys. Se kuljetti nopeasti kokoon voimia, mutta sen ei onnistunut lähimainkaan tasoittaa vihollisen ylivoimaa tykistöön, sotatarpeihin ja lentäjiin nähden. Entente oli tunkeutunut yhä syvemmälle saksalaisten linjoihin. Olimme menettäneet paljon ihmisiä ja kalustoa. Siihen aikaan etumaisissa haudoissa vielä pidettiin taajassa väkeä. Vihollisen pommittaessa täyttyivät katetut käytävät ja kellarit. Rumputulen suojassa hyökkäävä vihollinen pääsi sukkelammin hautoihin ja kyliin kuin miehistö kömpimään esiin maanalaisista piiloistaan. Siitä usein oli seurauksena, että miehiämme joutui vangiksi. Ruumiillisen ja sielullisen voiman kulutus oli suunnaton, divisioonat saattoivat jäädä asemilleen vain muutamaksi päiväksi. Niitä oli taajaan vaihdettava, jotta ne saattoivat levollisella rintaman osalla virkistyä. Mahdotonta oli jättää niitä reserviksi, siihen meillä ei ollut riittävästi voimia. Yhä pienemmäksi kävi niiden divisioonain luku, mitä meillä oli varalla. Tykistön vähyyden vuoksi se oli divisioonaa vaihdettaessa aluksi jätettävä paikoilleen. Niiden divisioonain, jotka päästettiin taistelusta, täytyi nyt vuorostaan jättää patterinsa toistaiseksi entisiin asemiinsa ja tulla tykistöttä taistelurintaman taa. Siitä oli seurauksena että joukot sekaantuivat pahoin. Länsirintamalla muodostettiin parhaillaan uusia divisioonia. Tähän suuntaan oli jo tehty niin paljon kuin suinkin, mutta kaikki oli vielä keskeneräistä.
Ampumatarpeet kävivät yhä niukemmiksi. Ylin armeijanjohto sai niitä sotaministeriöltä ammusjunilla. Olen itse joka päivä jakanut ne armeijain kesken. Minulle ilmoitettiin, mitä ne tarvitsivat, ja tiesin, mitä saatoin antaa. Se oli suunnattoman surullinen ja inhimillisestikin tuskallinen tehtävä.
Länsirintamalla olot olivat siihen määrään kireät, etten ollut osannut aavistaakaan, vaikka en niiden kireydestä edes vielä ollut täydelleen selvillä. Se oli hyvä. Tärkeä päätöksemme ottaa ankaraa taistelua taistelevalta länsirintamalta vieläkin divisioonia ja lähettää ne itään, palauttaaksemme siellä aseman hyökkäyskannalle ja antaaksemme Romaanialle ratkaisevan iskun, olisi muutoin käynyt liian vaikeaksi.
Kenraalisotamarsalkka ja minä aioimme lähteä länteen niin pian kuin mahdollista perehtyäksemme oloihin itse paikalla. Tehtävämme oli järjestää puolustus jäykemmäksi ja auttaa. Sitä ennen varustettiin kuitenkin vielä divisioonat Romaaniaa vastaan ja Hänen Majesteetiltaan hankittiin paljon merkitsevä käsky lakkauttaa hyökkäys Verduniä vastaan. Tämä oikeastaan olisi pitänyt keskeyttää heti, kun se sai uuvutustaistelun luonteen. Saavutukset eivät enää olleet sopusoinnussa tappioitten kanssa. Puolustuskannalla meidän tietysti täytyi kestää uuvutustaistelu, kun meidät siihen pakotettiin. Italiankin rajalla asema oli huonontunut. Pohjoisessa itävalta-unkarilaiset joukot olivat jo heinäkuussa perääntyneet Asigon—Arsieron pohjoispuolella oleville kukkuloille ja elokuussa niiden oli uuden Isonzon-hyökkäyksen johdosta täytynyt luopua kauan puolustamistaan asemista. Görz ja osa sen eteläpuolella olevaa Doberdon karstilaisylänköä olivat joutuneet italialaisten käsiin. Täälläkin Itävalta-Unkarin armeijan taisteluvoima ja taistelutahto oli vähentynyt. Kenraali v. Conrad, jonka näimme jo ensi päivinä, sanoi armeijan nyt jo 1 1/2 vuotta suojelleen rajaa ja tekevän sen edelleenkin. Enempää hän ei voinut sanoa. Kovin lohdullista ei tämä itsessään ollut.
Kenraalisotamarsalkka Baierin prinssi Leopold oli ottanut johtoonsa saksalaisen itärintaman, everstiluutnantti Hoffmannin olin pyytänyt seuraajakseni entiseen toimeeni; minä tiesin, että silloin työtä jatkettaisiin totuttuun tapaan. Sen armeijaryhmän, joka prinssillä oli tähän saakka ollut, sai kenraali v. Woyrsch, joka piti samalla entisenkin armeijansa. Jonkinlaisella levollisuuden tunteella odotimme taisteluiden jatkumista idässä, vaikkei jännitys varsinkaan Linsingenin armeijaryhmän kohdalla vielä ollut likimainkaan ohi.
Arkkiherttua Kaarlen armeijaryhmän peräytyminen ei vielä ollut pysähtynyt. Meidän täytyi olla valmiina uusiin peräytymisiin.
Romaanian sodanjulistuksen jälkeen Karpaatit saivat uuden merkityksen.
Eteläisen siipemme kiertämisen ei enää tarvinnut tapahtua Dnjestrin ja
Moldaun välitse, siihen tarjosi nyt koko Romaania leveän lähtökohdan ja
se voitiin tehdä erinomaisen tehokkaaksi.
Itävalta-Unkari ei ollut rauhan enempää kuin sodankaan aikana tehnyt mitään oikean sivustansa ja Siebenbürgenin suojelemiseksi. Rautatieverkko oli vajanainen, sen harvojen ratojen kuljetuskyky erinomaisen pieni. Linnoituksia ei oltu rakennettu sillä perustuksella, ettei romaanialaisia "ärsytettäisi". Levollisesti oli Itävalta-Unkari katsellut, kuinka Romaania sitä vastoin rakensi linnoituksia Siebenbürgenin puolelle aivan rajalle.