Sinne lähetettiin viime hetkessä heikkoja joukkoja ja kaivostyömiehistäkin muodostettiin pataljoonia. Mutta kaikkialla näkyi ammottavia tyhjiä aukkoja. Pohjoisessa kulki venäläisiä, muualla romaanialaisia joukkoja Moldaun ja Valakian rajan poikki aina Tonavaa myöten Siebenbürgeniin ja Unkariin. Tärkeät vuorisolat vihollinen sai miekan iskutta käsiinsä, Kronstadt ja Petroseny kivihiilikaivoksineen vallattiin jo elokuun 20:ntenä. Hermannstadtiin ilmestyi sangen pian romaanialaisia patrulleja. Vihollinen valloitti Orsowan. Jos romaanialaiset saivat estämättä jatkaa marssiaan, joutui arkkiherttua Kaarlen armeijaryhmä täydelleen kierrokseen ja tie Unkarin sydämeen ja Balkanin-yhteyksiämme vastaan oli vapaa. Se olisi ollut loppumme.
Meidän täytyi nyt ryhtyä siihen vaikeaan tehtävään, että lännessä ja idässä puolustimme rintamiamme kaikkia vihollisen hyökkäyksiä vastaan, samalla vahvistimme arkkiherttua Kaarlen armeijaryhmää ja vielä lähetimme Romaaniaa vastaan siksi paljon joukkoja, että ne sekä takasivat puolustuksen että sallivat ryhtyä hyökkäämäänkin. Tämän työn suoritus tuotti sitä enemmän huolta, kun arkkiherttua Kaarlen armeijaryhmä tarvitsi yhä uusia voimia, jotka oikeastaan olisivat olleet vietävät Siebenbürgeniin. Ylimmän armeijanjohdon täytyi tyytyä vapauttamaan muualta yhä enemmän divisioonia. Marssi Romaaniaa vastaan viivästyi. Länsirintamalta ei voitu enää mitään ottaa. Itärintaman ylipäällikköä käskettiin heikosti miehitetyiltä asemiltaan monin paikoin luovuttamaan joukko-osastoja ja kokoamaan niistä uusia divisioonia. Päätös, että käytämme hyväksemme liikkeiden suoritukseen nähden edullisempaa asemaamme ja avokentällä käymme Romaanian kimppuun, oli ainoa kiinnekohta. Kuinka ja koska tämä päätös toteutettaisiin, sitä oli syyskuun alussa vielä mahdoton nähdä.
Aikeittemme toteuttaminen edellytti, että rintama Karpaattien kahden puolen vasemmasta oikeaan siipeen saakka oli saatava kiinteään tilaan. Se oli pitennettävä Siebenbürgeniin osapuilleen Maros-jokea pitkin Maros Vasarhelyn ylä- ja alapuolelle, samalla kuin me Bulgaariasta, vaikka tosin heikoilla voimilla, kävisimme romaanialaisten kimppuun, kuten jo entinen yleisesikunnan päällikkö oli suunnitellut.
Kenraalisotamarsalkka v. Mackensen oli Serbiaa vastaan tehdyn sotaretken päätyttyä luovuttanut bulgarilais-makedonialaisen rintaman ylijohdon Bulgaarian ylimmälle armeijanjohdolle, mutta oli kuitenkin jäänyt Balkanin niemimaalle. Välien kiristyessä Romaanian kanssa hän oli ryhtynyt sotavalmistuksiin ja elok. 28:ntena ottanut käsiinsä Tonavalla ja Dobrudshan rajalla olevain saksalaisten, itävalta-unkarilaisten, bulgaarilaisten ja osmanilaisten joukkojen ylikomennon. Mutta käytettävänään hänellä oli vain Orsovan länsipuolella oleva Itävalta-Unkarin Tonavan-laivasto, vanhaa ja kokolailla heikkoa bulgaarialaista nostoväkeä Tonavan puolustukseksi, Rustshukin luona saksalainen, Makedonian saksalaisista joukoista otettu sekaosasto, jota eversti Bode komensi, bulgaarialainen jalkaväkiosasto samassa paikassa ja muita niinikään vähäpätöisiä bulgaarialaisia joukkoja itäänpäin aina Bulgaariasta Dobrudshaan vievään rautatiehen saakka. Yhtä järeää saksalaista patteria ja yhtä turkkilaista divisioonaa tuotiin paraikaa kahdella, korkeintaan neljällä junalla päivässä, enempään Pohjois-Bulgaarian radat eivät kyenneet.
Bulgaarian kanta Romaaniaan oli sangen epäiltävä. Saksa ja Turkki olivat astuneet liittolaisensa rinnalle paikalla, kun Romaania julisti sodan Itävalta-Unkaria vastaan, Bulgaaria sitä vastoin suvaitsi tehdä tämän vasta syysk. 1 p:nä. Se laiminlöi tällöin vaatia aseellisesta avustaan määrättyjä etuja, kuten koko Dobrudshaa. Tilanne Makedonian rintamalla sai Bulgaarian silloin noudattamaan jonkinlaista varovaisuutta.
Välipuheiden mukaan, jotka kenraali v. Falkenhayn oli liittolaisten kanssa tehnyt, piti kenraalisotamarsalkka v. Mackensenin johtamillaan joukoilla kulkea Tonavan yli Bukarestin suuntaan. Kenraali v. Conrad oli hartaasti suositellut tätä liikettä, hän kun toivoi sen erikoisesti huojentavan tilannetta Siebenbürgenissä. Seurauksena tästä liikkeestä olisi ollut kenraalisotamarsalkka v. Mackensenin heikon armeijan tappio joko Tonavan pohjoisrannalla taikka romaanialaisten ja venäläisten tunkeutumisen johdosta Dobrudshan rajan poikki, joka ei siinä tapauksessa olisi ollut riittävästi suojattu. Kenraalisotamarsalkka v. Hindenburg ja minä hylkäsimme tämän liikkeen ja kannatimme kenraalisotamarsalkka v. Mackensenin marssia Dobrudshaan. Täten torjuttiin samalla parhaiten isku, joka Dobrudshasta käsin olisi voitu suunnata Bulgaariaa vastaan. Marssi Tonavan yli saattoi tulla kysymykseen vasta sitten, kun sotatoimet Romaanian armeijaa vastaan Siebenbürgenissä olivat ennättäneet pitemmälle. Tapaukset osoittivat sitten, kuinka vaarallinen se sittenkin oli. Kenraali v. Conrad suostui vain vastahakoisesti suunnittelujen muutokseen, bulgaarialainen sitä vastoin ilolla; sitä houkutteli Dobrudsha. Enver tietysti suostui tuumaan.
Kenraalisotamarsalkka v. Mackensen sai tämän mukaiset ohjeet. Vaikka Pohjois-Romaanian rintamalla kaikki vielä näytti kovin epävarmalta ja vaaralliselta, kävimme Dobrudshassa hyökkäykseen.
III.
Bulgaarian armeijan pääosa seisoi asemissaan Kreikan alueen rajalla. Se oli vahvistettu saksalaisilla komentoviranomaisilla, jota paitsi se oli saanut likimain yhden saksalaisen divisioonan ja muita saksalaisia joukkoja, etupäässä tykistö- ja konekivääri-, kaukopuhelu- ja lentäjäosastoja. Bulgaaria sai sitä paitsi meiltä ja melkoista vähemmässä määrässä Itävalta-Unkarilta rahaa ja runsaasti sotatarpeita. Bulgaarian rautateiden kuljetuskyky oli pieni. Meidän täytyi ehdottomasti korjata niitä, jotta saisimme liikenteen parempaan kuntoon.
Entente oli vienyt Salonikiin uudelleen muodostetun Serbian armeijan ja omiakin voimiaan, mutta jäänyt toimettomaksi. Kenraali Sarail oli ryhtynyt ylijohtoon ja alkanut toimensa tekemällä Kreikalle häikäilemätöntä väkivaltaa ja perustamalla kreikkalaisia Venizeloksen-joukkoja. Albaniassa oli ollut keväästä alkaen itävaltalais-unkarilaisia sotavoimia Ohrida-järven länsipuolella, Beratin eteläpuolella ja Vojusan alajuoksulla. Italialaiset olivat vallanneet Valonan ja ulottivat siltaansa Pohjois-Epeirosta kohti, jonka Kreikka oli alueeseensa liittänyt. Ententen rintama ei ollut kuitenkaan vielä Egean meren ja Adrian meren välillä yhtenäinen. Kreikan kanssa oli Koritsan kautta vielä sangen vaikeakulkuinen yhteys. Sillä ei ollut mitään merkitystä. Kreikka oli lujasti ententen käsissä ja kaikkiin elinkysymyksiinsä nähden siitä siihen määrään riippuvainen, ettei kukaan saattanut täydellä todella ajatella, että se voitaisiin meidän puolellemme taivuttaa.