IV.
Turkin asema oli parantunut ententen joukkojen lähdettyä Gallipolin niemimaalta. Enver pashalle oli käynyt mahdolliseksi antaa joukkoja Saksan ylimmän armeijanjohdon käytettäväksi. Hän teki tämän ollen selvillä siitä, että sota Turkkiin nähden nyt ratkaistaisiin toisilla sotatantereilla.
Tosin kyllä nämä joukot oli ensin opetettava, vaatetettava ja varustettava. Siihen kului aikaa. Turkin XV armeijaosasto oli heinäkuun lopulla ja elokuun alussa viety Galitsiaan, nyt oli yksi ottomaninen divisioona matkalla Varnan seuduille. Enver otti nämä joukot marsalkka Liman pashan armeijasta; marsalkan tehtävänä oli vielä Konstantinopolin ja Vähän Aasian suojeleminen.
Englantilaiset olivat tunkeneet turkkilaiset pois Siinain niemimaalta. Innokkaasti he parhaillaan rakensivat täysiraiteista rataa ja vesijohtoa. Heti kun nämä molemmat olivat edistyneet kyllin pitkälle, saattoi otaksua vihollisen ryhtyvän toimiin Palestiinaa vastaan. Turkkilaisten voitosta Kut-el-Amaran luona ei ollut mitään seurauksia. Englantilainen valmisti Bagdadia vastaan uutta yritystä, tällä kertaa kaikesta päättäen perusteellisesti. Täälläkin oli aikaisemmin tai myöhemmin odotettavissa uusia sotatoimia.
Kummankin yrityksen täytyi menestyä, jos englantilainen niihin kävi todella käsiksi, kuten nyt näytti olevan laita. Mutta kuta sitkeämmin turkkilainen teki vastarintaa, sitä enemmän joukkoja täytyi englantilaisten siihen käyttää. Sen kautta Turkin armeija sai meillekin välillisesti mitä suurimman merkityksen. Lännessä asemamme sitä tuntuvammin keventyi, kuta urhoollisemmin Turkki piti puoliaan Palestiinassa ja Mesopotamiassa ja kuta enemmän joukkoja Englanti sinne lähetti päämääränsä saavuttaakseen. Tosin sillä oli Intiassa joukkoja, joita se ei hevillä voinut kuljettaa Ranskaan. Tämän voiman käyttäminen Aasian puoleista Turkkia vastaan ei hyödyttänyt asemaamme lännessä. Mutta lisäsihän kuitenkin sekin brittien sotilaallisia ponnistuksia.
Turkkilaisten yritykset Persiassa Hamadanin suunnalla olivat episodeja, joilla ei sodankäyntiin nähden ollut merkitystä.
Vähän Aasian itäosissa, Trapezuntin—Erzingjanin—Mushin linjan länsi- ja eteläpuolella, seisoivat venäläiset ja turkkilaiset vastakkain tekemättä toisilleen mitään. Kummankin armeijan lukumäärä näyttää vähentyneen aivan erinomaisen paljon. En ole koskaan päässyt selville siitä, paljonko turkkilaisia siellä oikeastaan oli. Ei luultu Venäjän enää tekevän suuria hyökkäyksiä, Venäjällekin oli tämä sotanäyttämö siksi hankala.
Turkin armeija oli lopen kulunut. Sekään ei vielä ollut toipunut Balkanin sodasta, kun sen jo täytyi lähteä uuteen sotaan. Sen mieshukka oli taistelujen ja tautien johdosta edelleenkin suuri. Hyvä urhoollinen anatolialainen katosi armeijasta. Epäluotettava arabialainen täyteväki sai yhä enemmän sijaa varsinkin Mesopotamiassa ja Palestiinassa. Joukkoja ei enää voitu saada täysilukuisiksi, niiden muonanhankinta oli huono, varustus vielä huonompi. Kunnollisten upseerien puute varsinkin oli tuntuva. Arvovaltaansa turvautuen koetti Liman pasha divisioonistaan muodostaa yhä uudelleen kunnollisia joukkoja. Mikä oli mahdollista, sen hän sai aikaan. Jos turkkilaiset hänen käsistään taas joutuivat saksalaisen ylikomennon alaisiksi, kuten Galitsiaan tai Romaaniaa vastaan, taistelivat ne jotakuinkin, jopa hyvinkin, mutta jos ne joutuivat turkkilaiseen johtoon, unohtivat ne sangen pian, mitä saksalainen vakavuus oli pannut päähän.
Paitsi rahoja Turkki sai meiltä upseereja ja teknillisiä työkuntia sekä sotatarpeita, näitä niin paljon kuin Konstantinopoliin meneväin junain kovin rajoitettu luku salli lähettää. Liman pashan divisioonat voitiin siellä varustaa. Sotatarpeiden kuljetus edelleen Palestiinassa ja Mesopotamiassa tai Kaukaasian rintamalla oleville joukoille oli niin rajoitettu, että niille voitiin hankkia vain mitä niukimmat varustukset. Nämä vähäiset joukot menettivät sen kautta yhä enemmän merkitystään. Turkin ratain kuljetuskykyä koetimme parantaa lähettämällä liikennekalustoa ja teknillistä henkilökuntaa.
Turkin hallituksen kanta muita kansallisuuksia kohtaan pysyi jyrkkänä.