Jos divisioonain toimittamista edistettiin, näytti käyvän mahdolliseksi vähitellen saada Rupprechtin armeijaryhmän olot sille kannalle, ettei sen enää tarvinnut elää vain kädestä suuhun. Siinä tapauksessa saattoi toivoa, että divisioonia vapautettaessa ja rintamalle tuotaessa niiden pysyvä jaoitus voisi säilyä. Tähän minun täytyi armeijan sisäisen rakenteen ja joukkojen säästämisen vuoksi panna mitä suurin paino. Asiain nykyisellä kannalla kärsi huolenpito sekä miehistä että hevosista haittaa. Kun ylin armeijanjohto oli tehnyt voitavansa, vaadin kaikella ankaruudella, että joukkoyhtymät oli pidettävä koossa. Siihen saakka se olojen pakosta oli ollut mahdotonta. Voimain erikoisen lisätuonnin ohella jäi uupuneiden divisioonain vaihtaminen toisiin pysyväksi välttämättömyydeksi. Sotatoimi-osastollani oli sangen olennaisena tehtävänä pitää aina saatavissa divisioonia, joita voitiin käyttää Sommen taistelussa. Se oli sangen vaikea ja vastuunalainen tehtävä! Joukon tilasta oli oltava hyvin selvillä, ennenkuin voitiin määrätä, että se oli rauhalliselta rintamanosalta siirrettävä ja asetettava enemmän tai vähemmän tärkeihin taistelurintaman kohtiin.
Niitä apujoukkoja, jotka taistelun varalle poistettiin jostakin osasta rintamaa, ei voitu paikalla käyttää toisaalla. Säännölliset tulo- ja menolähetykset rasittivat jo ylenmäärin ratoja. Nyt oli tämän lisäksi vielä pantava liikkeelle valtava määrä junia. Siten kului pakostakin pari-kolme viikkoa, ennenkuin kaikki, mitä nyt oli varattu, todella oli määräpaikallaan. Mutta siihen mennessä saattoi vihollisen menestys tehdä tyhjäksi kaikki laskut ja uusia tehtäviä ilmaantua. Kohtalo sai ratkaista; vihollisellakin oli sanansa sanottavana. Lähinnä tehtiin, mitä hetken ahdingossa voitiin aikaan saada.
Taktillisella alalla täytyi meille onnistua saada uudelleen etusijalle tykistötaistelujen hyökkäyksellinen johto, joka ennen rynnäkköä ruhjoo vihollisen tykistön ja jalkaväen. Tykkien ja ammuksien heikommuuden vuoksi olimme siitä luopuneet. Sulkutulesta oli tullut luuloteltu yleislääke. Jalkaväki tahtoi sitä; mutta se on kuitenkin sekoittanut paljon terveitä käsityksiä. Vaikka sulkutuli olikin teoriassa hyvä, täytyi sen kuitenkin liiankin usein menettää tehonsa vihollisen ammuksien myrskysateessa. Turvautuen sulkutuleen jalkaväkemme laiminlöi liian helposti tehokkaan itsenäisen puolustuksen. Samalla kuin taisteluun tarvittavien tykkien ja ammusten lukumäärää lisättiin, mikä oli tykistön tehokkaan käyttämisen välttämätön ehto, oli korkeampien päällikköjen tehtävänä oleva tulen ohjaus saatava täsmällisemmäksi ja ilmassa tehtävien havaintojen avulla tähtäys tarkemmaksi. Useiden muiden upseerien kanssa kannatin tykistötaistelun johtoa pääasiallisesti divisioonittain korkeampien viranomaisten tarkkain käskyjen mukaisesti. Tämä tosin synnytti vastustusta, mutta vähitellen ajatus kuitenkin tunnustettiin oikeaksi. Jokaisen divisioonankomentajan tuli saada erikoinen korkeampi tykistöupseeri tämän aselajin käyttöä varten. Tämmöisen viranomaisen puute kävi kipeästi tuntuvaksi.
Tykistö ja lentäjä oli saatava lähemmäksi toisiaan. Lentäjän tuli mieltyä tulen ohjaamiseen. Taistelu korkealla ilmassa, jota lisäksi odottivat korkeat kunnianosoitukset ja maininta armeijan tiedonannoissa, oli innostuttavampaa ja ihanampaa kuin tykkitulen ohjaus, jossa kaikesta huolimatta oli mahdoton ketään tyydyttää. Tykkitulen ohjauksen suurta merkitystä voitiin vasta vähitellen ruveta käsittämään.
Taistelukeinona maassa olevia maaleja vastaan lentokoneet eivät silloin vielä esiintyneet niin suunnitelmallisesti kuin 1917 ja varsinkin 1918, mutta jo Sommen taistelussa matalalta lentävät vihollisen lentäjät vaikuttivat konekivääritulellaan aivan suhdattomasti jalkaväkeemme. Siihen eivät niinkään olleet syynä veriset tappiot, kuin se tunto, että vihollinen keksi ja tavoitti semmoisistakin paikoista, missä siihen saakka oli ollut turvallista. Tämä masentava tunne oli alussa niin voimakas, että kivääri ja konekivääri useinkin jäivät käyttämättä, vaikka niiden käyttäminen olisi ollut sangen tarkoituksenmukaista. Jokaisen taistelun lopullinen ratkaisu riippuu perimmäisenä jalkaväestä. Olen ollut jalkaväensotilas, olen ollut sitä kaikesta sielustani ja sanoin pojillenikin: menkää jalkaväkeen! He tekivät niin; vasta myöhemmin he seurasivat houkutusta ja nousivat monen muun nuoren miehen keralla ampumahaudoista antautuakseen lentäjän vapaaseen toimeen. Jalkaväen vanhan ohjesäännön kaunis lause: "Jalkaväki kantaa taistelun päärasituksen ja sen ovat suurimmat uhrit, sen vuoksi sitä odottaa suurin kunniakin" on aina pysyvä sotilaallisena totuutena.
Jalkaväen kannettava taakka on valtava, sen on tämäkin sota osoittanut. Maata paikallaan vihollisen rumputulen alaisena, liassa ja ravassa, kosteassa ja kylmässä, nälissään ja janoissaan tai kyykkiä yhteen sullottuina maanalaisissa käytävissä, kuopissa ja kellareissa vihollisen ylivoimaa odotellen ja nousta varmasta suojasta hyökkäämään tuhoa tuottavaa vihollista vastaan, katsella kuolemaa silmästä silmään, on miehen työtä. Se on mahdollista vain siinä tapauksessa, että voimaa antaa mieskuri, jota kannattaa rakkauden tunne isänmaata kohtaan ja syvällä sydämessä uinuva velvollisuuden käsky. Se kunnia on suuri. Mutta suurin palkka on se ylpeä tietoisuus, että on kotimaata palvellut vielä enemmän kuin muut, oman miehuuden kautta saavutetun voiton tunne. Kotia jääneet miehet eivät voi kyllin usein pitää tätä mielessään. Moisen sankariuden edessä niiden tulee vaieten paljastaa päänsä — ja olla puhumatta!
Saavutuksia arvosteltaessa ovat kaikki ne tasa-arvoisia, jotka ovat taistelleet kuten jalkasotilas: pionieerit, ratsuväen ampujat tai kenttätelegrafistit ansaitsevat saman kunnian. Heihin kaikkiin sopii vanhan ohjesäännön kaunis lause.
En tällä lausunnolla tahdo vähentää sitä, mitä muut aselajit ovat aikaan saaneet. Ylin armeijanjohto antoi kaikille samalla huolella ja samalla kunnioituksella tunnustuksensa, lentäjälläkin on voittajan mieli, tuo syvää tyydytystä tuottava tunne: tässä mies merkitsee jotain! Mutta hänen ei tarvitse kestää taistelun repiviä vaikutuksia. Tykistön täytyi kestää samantapaista kuin jalkaväenkin. Kuta kauemmin sotaa kesti, sitä suuremmiksi kasvoivat sen tappiot sekä puolustuksessa että hyökkäyksessä, siitä tuli yhä enemmän taistelun ja rintaman vankkuuden tuki. Siitä huolimatta ei tykistönkään tarvitse kieltää vääräksi tuota jalkaväestä sanottua lausetta. Oikeassa se oli noustessaan sitä käsitystä vastaan, että jalkaväki muka on pääase. Valitettavasti oli tämä päässyt erehdyksestä pujahtamaan erääseen tykistöä varten laadittuun ohjesääntöönkin. Pääaseita ei ole. Kullakin on oikeutuksensa, sillä kaikki ovat tarpeen. Ei tulla toimeen ilman yhtäkään niistä.
Se mitä Cambraissa sain kuulla jalkaväestämme, sen taktiikasta ja varustuksista, oli minulle erinomaisen tärkeää. Oli varma, että jalkaväki taisteli liian ahtaassa, liian jäykästi, se takertui liiaksi kiinni alueen säilyttämiseen; suuri mieshukka oli siitä seurauksena. Syvät katetut käytävät ja kellarit muodostuivat usein tuhoisiksi ihmisansoiksi. Kiväärin käyttäminen oli joutunut unohdukseen, käsigranaatista oli tullut pääase ja jalkaväen varustus konekivääreillä ja muilla ampuma-aseilla oli jäänyt paljon jälelle vihollisen vastaavista toimenpiteistä. Kenraalisotamarsalkka ja minä saatoimme aluksi vain pyytää, että etumaiset linjat yleensä miehitettäisiin ohuemmalta, syvät käytävät hävitettäisiin ja luovuttaisiin kaikista semmoisista kaivannoista ja maakappaleista, joiden jäykkä säilyttäminen oli merkityksetön yleiselle toiminnalle, mutta tuotti erikoisia tappioita. Jalkaväen muut opetus- ja varustuskysymykset voitiin vain vähitellen panna alulle.
Käsigranaattien pääsy etualalle oli johtunut siitä, että ne kaivantosodassa voitiin heittää turvapaikoista ja näitä hyväksi käyttäen, jota vastoin kiväärin käyttäminen vaati poistumaan suojan takaa. Läheltä taisteltaessa omissa aloitteissa ja vihollisen nyt tehdessä suurhyökkäyksiään, joissa mies äkkiä joutui miestä vastaan, oli käsigranaatti mukavampi ja tottumattomankin taistelijan helpommin käytettävä ase kuin kivääri, joka lisäksi helposti likaantui. Tämä oli ymmärrettävää; mutta jalkaväen tuli kyetä omin voimin torjumaan vihollinen päältään ja taistelemaan sitä vastaan matkan päästä. Jos taisteltiin vain mies miestä vastaan, kävi vihollisen miesluku helposti ratkaisevaksi.