Jalkamies oli granaatin vuoksi unohtanut ampumisen. Sitä oli hänelle uudelleen opetettava. Hänen täytyi ruveta uudelleen luottamaan kivääriinsä; sitä varten hänen tuli osata sen käyttöä. Helppo oli tätä huomauttaa, sanomattoman vaikeata saada tässä todella jotain aikaan. Täyteväkemme lyhyen palvelusajan vuoksi ei se enää onnistunutkaan, niin moneen kertaan kuin sitä koetettiinkin. Se olisi ollut mahdollista vain pitkän perusteellisen harjoituksen avulla rauhan aikana, sillä se saa ampujan taistelun vaikutuksen alaisena ampumaan koneellisesti.
Vihollisen jalkaväessä oli jo aikoja sitten ihmisen voimaa laajassa mitassa koneella kohotettu; me sitä vastoin työskentelimme vielä liiaksi ihmisellä. Meillä oli täysi syy mitä tarkimmin säästää yksilöjä. Tässäkin oli saatava aikaan perinpohjainen muutos; konekivääristä oli tehtävä jalkaväen tulivoiman pääase. Jalkaväkikomppanian tuli saada uudeksi aseeksi kevyt konekivääri, jonka käyttämiseen se luovutti niin vähän kiväärillisiä miehiä kuin suinkin. Se konekiväärimme, joka konekiväärikomppanioilla oli, oli siihen liian raskas.
Voidaksemme aivan pian vahvistaa jalkaväen tulen tehoa ainakin valtavan sotanäyttämömme polttavimmilla kohdilla, päätimme perustaa erikoisia konekiväärijoukkoja — tarkka-ampuja-osastoja. Tähän oli jonkinmoisia runkoja jo olemassa; ne oli nyt yhdistettävä ja laajennettava.
Miinain- ja granaattien heittäjäin tuli lisäksi vahvistaa jalkaväen taisteluvoimaa. Kaikkien pikalataus-aseitten valmistusta oli edistettävä.
Ja vihdoin oli järjestettävä jalkaväen kehittäminen hyökkäysjoukoiksi, jommoisia sota oli luonut, ja tämäkin tehtävä jalkaväen yhteiseksi omaisuudeksi. Opetusryhmillä, rynnäkköpataljoonilla, oli suuri arvo ja ne ovat suuressa määrin vaikuttaneet opetukseen; ne olivat esikuvia, joita jalkaväki innolla jäljitteli. Kuinka tämän tuli tapahtua, oli lausuttava sille opetusohjeessa. Sellaista ei vielä ollut olemassa.
Asemain rakentamiseen ja järjestämiseen nähden saatiin Sommen taistelun tähänastisesta kulusta tärkeitä opetuksia. Etumaisten hautojen syväin käytäväin sijaan oli tehtävä matalampia kaivantoja. Betoniset suojakkeet huomattiin yhä arvokkaammiksi, mutta valitettavasti niiden rakentaminen vaati paljon aikaa. Helposti huomattavat kaivantolinjat, jotka jokaisessa lentäjän ottamassa valokuvassa näkyivät hiuksentarkasti, olivat oivallinen maali vihollisen tykistölle; koko puolustusjärjestelmä oli leveydelleen venytettävä, höllitettävä ja saatava pinnanmuodostukseen mukautumaan. Suuret taajat lankaesteet eivät enää suojaa suoneet, vaikka ne lepoaikoina olivatkin niin viihdyttävät. Vihollisen ammussateessa ne katosivat olemattomiin. Kevyet rautalanka-aidat, joita oli vaikea huomata, soveltuivat paremmin taisteluun. Eturinteen asemat, joista jalkaväellä oli laaja ampuma-ala, vihollinen huomasi helposti. Vihollisen tykistö rummutti ne hajalle ja omat tykistön vaikutuksen havaitsijat usein vain vaivalla saattoivat pitää niitä silmällä. Takarinteen asemat, joiden ampuma-ala oli pieni, ja joita oma tykistö saattoi hyvin silmällä pitää, voitiin säilyttää. Suurtaistelussa oli niille annettava etusija.
Tykistön havaintomahdollisuuden ratkaiseva arvo ja samalla välttämättömyys asemaa valittaessa ottaa se ensi sijassa huomioon, oli käynyt sangen ilmeiseksi.
Tähänkin suuntaan oli siis kehitettävä; paljon oli muuttunut, jopa kääntynyt kerrassaan päinvastaiseksi!
Kaikkia näitä kysymyksiä oli Cambrain keskustelussa vain kosketeltu. Yleensä minä sain vain vaikutuksia, jotka kuitenkin osoittivat, kuinka välttämätöntä oli antaa taistelumenetelmille uusia muotoja ja kuinka armeija halusi, että sitä taktiikan ja varustuksen puolesta kehitettäisiin. Idässä olimme pääasiassa taistelleet vanhan taktiikan mukaan, jonka olimme rauhan aikana oppineet, ja sen mukaan joukkomme kehittäneet; täällä oli vastassamme uusia ilmiöitä, joiden huomioon ottaminen oli velvollisuuteni.
Olen aina erikoisen mielelläni pohtinut kaikkia taktillisia ja varustusasioita ja ne kuuluivatkin tehtäviini, kun olin Berliinissä suuressa yleisesikunnassa. Koetin jo silloin saada aikaan paljon semmoista, mikä nyt oli käynyt polttavaksi. Kuten jo ennakolta saattoi helposti arvata, olivat ne nyt, kun armeija seisoi vihollista vastassa, tulleet sen elinkysymyksiksi, niille ei voinut suoda liian suurta huomiota. Tämä vastuunalaisuus armeijaa kohtaan oli erikoisen painava. Vaikka minun toiselta puolen täytyikin vaatia sotaan väkeä, oli minulla toisaalta inhimillisesti ihanampi velvollisuus säilyttää isänmaamme ihmishenkiä.