Kenraalisotamarsalkka v. Mackensen sai ajoissa pyytämänsä divisioonan — 217:nnen — ja saattoi ryhtyä hyökkäykseen vihollisen asemia vastaan Tuzlan—Cobadinun—Rasovan linjalla ja tunkeutua edelleen Tonavan suistamoon saakka.
Se ankarin hyökkäyksin toimiva vastarinta, jota arkkiherttua Kaarlen armeijaryhmä sai kokea rajavuoristossa Orsovasta Bukovinaan saakka, osoitti kuitenkin sangen pian, että 9:s ja Itävalta-Unkarin 1:nen armeija olivat takertuneet kiinni. Siellä ei hyökkäyksen jatkaminen ollut mahdollista.
Toisia teitä oli keksittävä yleistä sotasuunnitelmaa varten. Kenraalisotamarsalkka v. Mackensenin tuli sen saksalaisen divisioonan avulla, joka paraillaan oli matkalla, vaikka sen matka edistyikin hyvin hitaasti, lyödä vihollinen Dobrudshassa, seurata sitä vain osalla sotavoimastaan ja viedä loput Bukarestin eteläpuolella Tonavan yli. Arkkiherttua Kaarlen armeijaryhmästä piti 9:nnen armeijan kulkea Transsylvanian alppien poikki etelää kohti Valakiaan. Kummankin armeijan oli sitten koetettava voittaa vihollinen ja pyrittävä yhtymään.
Ei ollut vielä selvää, kulkisiko kenraalisotamarsalkka v. Mackensen Tonavan yli Tutrakanin, Rustshukin vai Svistovin kohdalla, ja hyökkäisikö kenraali v. Falkenhayn, käyttäen tukikohtanaan Orsovaa, Szurdukin vaiko Rotenturmin solan kautta Valakiaan. Ne voimat, jotka olivat Romaaniaa vastaan tähän saakka taistelleet, eivät missään tapauksessa enää riittäneet. Romaanian armeija oli vahva. Venäjältä odotettiin apua. Oli itsestään selvää, että molemmat armeijaryhmät hankkivat niin paljon voimia, kuin suinkin kokoon saivat, Valakiaan marssiakseen.
Mielelläni olisin lähettänyt kenraalisotamarsalkka v. Mackensenille ne lisävoimat, mitä ehkä irti saataisiin, asettaakseni hänen rintamalleen koko sotasuunnitelman painopisteen. Tonavan yli oli helpompi kulkea kuin vuoriston, jossa sitä paitsi jo oli satanut lunta. Vihollisen koko huomio oli niinikään sinne kääntynyt. Bulgaarian rautatieolot tekivät kuitenkin sotamarsalkka v. Mackensenin armeijan vahvistamisen mahdottomaksi. Täytyi sen vuoksi tehdä päätös, että ensin raivattaisiin pääsö vuoriston poikki; vasta kun tämä olisi tapahtunut ja Valakiassa päästy etenemään, tuli kenraalisotamarsalkan kulkea Tonavan poikki, muutoin hänen asemansa voimain vähyyden vuoksi olisi käynyt vaaralliseksi.
Periaatteessa kaikki oli selvillä. Päävaikeus oli ratkaista, oliko joukkoja tätä sotatointa varten yleensä ensinkään käytettävissä. Taistelin sisäistä taistelua. Voimain kulutus molemmilla suurilla rintamilla idässä ja lännessä oli ollut sangen suuri, eivätkä taistelut olleet vielä päättyneet. Ummistin silmäni kaikille vaaroille muilla rintamilla. Itärintaman ylipäällikön piti vielä luovuttaa pari-kolme jalkaväkidivisioonaa ja kaksi ratsuväkidivisioonaa. Belgian kenraalikuvernöörin piiristäkin tuotiin 7:s ratsuväkidivisioona. Näillä lisävoimilla voitiin ainakin tehdä yritys ja siihen päätettiin ryhtyä marraskuun puolivälissä; epätietoista oli, onnistuisiko se voimiemme vähyyden vuoksi.
Kun uutta joukkojen sijoitusta Romaaniaa vastaan suoritettiin lokakuun lopussa ja marraskuun alussa ja siihen liittyvät tapaukset kulkivat kulkuaan, jatkuivat taistelut edelleen muilla rintamilla.
Sommen taistelua taisteltiin vielä koko lokakuu suurella katkeruudella. Joen pohjoisella rannalla olivat lokakuun 13, 18 ja 23 päivä mitä vakavimpia suurtaistelupäiviä; joukot olivat tavattoman ahtaalla, mutta yleensä ne säilyttivät asemansa; puolustuksemme oli sentään käynyt jäykemmäksi. Valtava rynnäkkö, joka marraskuun 5:ntenä tehtiin Bouchavesnesin ja Le Sarsin välillä, torjuttiin niinikään. Mutta seuraavissa katkerissa taisteluissa ranskalaisella jälleen oli menestystä. Marraskuun 13:ntenä englantilainenkin Ancren kahden puolen tunkeutui asemiimme — se oli erikoisen raskas isku, sillä emme olleen enää pitäneet tätä mahdollisena, varsinkaan täällä, missä joukkomme vielä olivat hyvissä asemissa. Marraskuun 14:ntenä oli englantilaisella jälleen siellä menestystä. 18:s oli uusi suurtaistelun päivä, jolloin meillä kuitenkin, huolimatta vihollisen suuresta voimankäytöstä, ylipäänsä oli menestystä.
Sommen etelärannallakin oli taisteltu. Lokakuun 10:nnen jälkeen kävivät hyökkäykset Roomalaistien eteläpuolella jälleen ankarammiksi, myöhemmin taisteltiin sen pohjoispuolellakin katkerasti. Saavutimme täällä lokak. 20:ntenä menestystä hyökkäyksessä Maisonetten maatilaa vastaan. Se herätti yleistä iloa, vaikka se itsessään olikin vähäpätöinen; olihan kerran lännessäkin tehty onnellisesti päättynyt hyökkäys! Koettakaamme asettua joukkojen mielialaan, joukkojen, jotka vihdoinkin pääsevät hyökkäämään, oltuaan vihollisen ainaisen rumputulen suomittavina, ja joille nyt onnistuu saada hyökkäyksellä voitto rintamalla, missä siihen saakka oli täytynyt vain puolustautua ja nähdä Saksan aseitten kärsivän paljon vastoinkäymisiä.
Samalla kuin Sommen taistelutantereen ranskalaisella osalla taistelutoiminta laimeni, kävi Verdunin edustalla asema jälleen kireämmäksi. Lokakuun 24:ntenä ranskalainen jälleen teki hyökkäyksen, menetimme Douaumontin linnakkeen ja marraskuun 1:senä meidän täytyi lähteä Vaux'nkin linnakkeesta. Tämä tappio koski kipeästi, mutta vielä raskaampaa oli muutamain divisioonain pirstoutuminen, joka tuli meille yllätyksenä. Länsirintaman jännitys oli meille sitä kovempaa tähän aikaan, kun toinen joukkojensijoitus Romaaniaa vastaan vielä oli keskeneräinen. Ylin armeijanjohto kesti epävarmuuden keskellä vielä tämän uudenkin koettelemuksen toteuttaakseen oikeaksi harkitsemansa aikomuksen, lyödäkseen Romaanian armeijan ja miehittääkseen Valakian.