Ampumatarpeiden lisääminen riippui tähän aikaan ruutiteollisuuden noususta ja se taasen mitä läheisimmin siitä, oliko tarvittavia raaka-aineita saatavissa taikka voitiinko niitä valmistaa. Rikillä ja typellä oli erikoinen merkitys. Oli ylen vaikeaa hankkia selvyyttä tähän kysymykseen. Me koetimme saada tähänastisen ruutimäärän kohoamaan kaksinkertaiseksi. Siihen voitiinkin vähitellen päästä monista häiriöistä, suurista räjähdyksistä ja hiilenpuutteesta huolimatta. Kun ruutiohjelma oli saatu toteutetuksi, tuli puute teräksestä. Siten riitti jatkuvassa sarjassa hankaluuksia, ennenkuin saavutimme tarkoituksemme ja saimme ampumatarpeiden valmistuksen nousemaan.
Erikoista huomiota oli kiinnitettävä siihen, miten joukoille eri ampuma-aineita toimitettiin. Ammuksia oli monta lajia, ja patteripäälliköiltä vaadittiin taitoa selviytymiseen, samoin oli komentoviranomaisten vaikea pitää huolta siitä, että sopivaa ampumatavaraa oli oikeaan aikaan siellä, missä sitä tarvittiin. Sytytinjärjestelmässä oli toivomisen varaa. Rauhanaikaiset sytyttimet eivät olleet tarpeeksi yksinkertaisia. Oli päästävä parempaan malliin. Mutta raaka-aineiden puutteen vuoksi täytyi säästää kuparia sekä messinkiä, ja se jälleen häiritsi meidän suunnitelmiamme. Tykistön kokeilukommissionin työstä huolimatta me saimme vasta myöhään sytyttimiä, jotka olivat moitteettomia ja toimivat niin, että pommit juuri maanpintaa koskettaessaan räjähtivät. Sirpaleet sinkosivat tällöin maasta eivätkä vajonneet siihen. Shrapnelleista me pian luovuimme. Joukkojen saama oppi ei riittänyt, kun oli käytettävä niin arkoja ammuksia. Yleensä pidettiin parempina pommeja, joissa oli herkkä sytytin.
Lisättäessä ampumatarpeiden valmistusta oli myöskin kaasun tuotanto saatava samassa määrässä kasvamaan. Kaasun puhaltaminen pulloista sai yhä enemmän jäädä syrjään, sillä se oli aina miehistöstä vastenmielistä. Sen sijaan saivat kaasuammukset käytännössä yhä enemmän sijaa. Meidän "keltaristimme" oli taisteluase, jota vihollinen pelkäsi. Vielä nytkin kammoivat meidän joukkomme sangen kauan oman kaasun vaikutusta ja vasta myöhemmin tapahtui siinä suhteessa muutos parempaan päin. Salaneuvos Haber johti kaasutaistelua ansiokkaasti.
Myöskin sumuammuksilla alettiin toimia.
Jalkaväki sai keveän konekiväärin, joka olisi kuitenkin voinut olla yksinkertaisempi ja kevyempi. Se tarvitsi vielä liian monta kiväärimiestä käyttäjikseen. Mutta ratkaisu oli tehtävä ja ruvettava aseita valmistamaan ja siihen kului monen monta kuukautta. Jokaisen jalkaväkikomppanian oli saatava 4 ja myöhemmin 6 kevyttä konekivääriä.
Meidän vanha, raskas konekivääriimme oli hyvä, ja sitä joukkomme pitivät arvossa. Se joutui hyvin pian tykkiväen palvelukseen, joka käytti sitä puolustusaseenaan vihollisen tehdessä hyökkäyksiä ja lentäjien uhatessa.
Jalkaväen teräskuula-ammuksia, joilla saattoi menestyksellisesti taistella lentokoneita sekä tankkeja vastaan, lisättiin ja sotaministeriö ryhtyi suunnittelemaan edelleen jalkaväen tarpeiksi pikatuliaseita sekä suurempireikäisiä kiväärejä, joilla sopi hyvästi vastustaa vihollisen tankeja.
Suurta huomiota kiinnitettiin uusien kuorma-autojen hankintaan. Hevosaines yhä huononi ja uusia saatiin niukasti. Olimme pakotetut panemaan kuorma-autoja hevosten sijalle. Tosin tällöin jouduimme jälleen vaikeuksiin käyttöainevarastoinemme. Mutta me olisimme tarvinneet kuorma-autoja joukkojen kuljetukseenkin. Suunnattoman teollisuutensa avulla kykeni entente entistä enemmän automobiileilla siirtelemään nopeasti ei vain reservejään, vaan myöskin suuressa määrässä joukkojaan majapaikoista taistelukentälle ja sieltä jälleen takaisin. Siten saattoivat joukot tavattomasti säästää hengen- ja ruumiin voimiaan. Me saimme olla tyytyväisiä, jos edes kiireellisimmissä tapauksissa saatoimme kuljettaa väkeämme kuorma-autoilla. Meidän tahollamme ei tankkien rakentamisen aika ollut vielä koittanut.
Aivan erikoisasemassa oli lentokoneteollisuus. Vihollisarmeijat kilpailivat keskenään saadakseen rakennetuksi mahdollisimman nopean ja äkkiäkohoavan taistelulentokoneen. Oli käynnissä kummankinpuolinen kilpailu ja meidän lentokoneteollisuutemme oli usein voitolla. Nimenomaan vuonna 1918 oli meillä mainioita malleja, joita meidän lentäjämme oman rohkeutensa ohella saivat kiittää ilmavoitoistaan.
Olen edellä kosketellut ainoastaan tärkeimpiä sotavälineitä, joita välttämättä oli suuresti lisättävä. Tosiasiallisesti oli ajateltava kaikkia, sillä kaikki olivat tärkeitä. Piikkilankaa esimerkiksi tarvittiin yhtä hyvin kuin jalkaväen ampuma-aineitakin. Taisteluvälineitä oli niiden merkityksen ja todennäköisen kulutuksen perusteella vertailtava keskenään ja sitten oli määrättävä, kuinka paljon niitä piti valmistaa. Koko ohjelma oli työlästä, tulevaisuuteen tähtäävää henkistä työtä, johon eversti Bauer minun esikunnastani aivan erikoisen huomattavalla tavalla otti osaa. Vasta monien Berliinissä pidettyjen neuvottelujen perästä se valmistui ja sai Hindenburg-ohjelman nimen, vaikka ylimmän armeijanjohdon ohjelma ei käsittänytkään yksinomaan sotavarustuksia koskevia vaatimuksia, vaan sisälsi myöskin ehdotuksen, että ihmislukua ja sielullista voimaa lisättäisiin.