Elokuun lopulla tai syyskuun alussa levisi äkkiä huhu, että meillä olisi tilaisuus ryhtyä ententen kanssa neuvotteluihin. Valtakunnankansleri ja herra v. Kühlmann, josta valtakunnankanslerin vaihtuessa oli tullut ulkoasiainviraston valtiosihteeri, puhuivat siitä salaperäisesti. Eversti v. Haefteniltä kuulin, että yhdenaikaisesti Englannin entisen ministeripresidentti Asquithin heinäkuun 29:ntenä pitämän puheen ja siihen liittyvien Lloyd Georgen lausuntojen kanssa oli eräästä puolueettomasta maasta ilmoitettu, että Englanti odotti selitystä aikeistamme Belgian suhteen. Valtakunnankansleri sanoi minulle nyt, että aloite keskusteluihin ryhtymiseen oli tullut Englannista. Luonnollisesti tulin iloiseksi: Jos Englannissa oli syntynyt rauhaan taipuva mieliala, olivat rauhanmahdollisuudet nyt suuremmat kuin ennen, jolloin me yksipuolisesti olimme rauhaa toivoneet. Arvostelin sen vuoksi nyt rauhankysymystä suopeammin kuin ennen.
Valtakunnankanslerin kanssa käsittelimme nyt Belgian kysymystä monipuolisesti.
Päämäärämme oli Belgian liittäminen Saksaan taloudellisessa suhteessa. Tällöin otettiin huomioon, että Belgia jo ennen sotaa oli läheisissä taloudellisissa suhteissa Saksaan. Valtakunnan hallitus luuli, että tästä voidaan saada kiinnekohta keskusteluille Englannin kanssa. Minä toivoin, että valtiosihteeri v. Kühlmann syyskuun lopulla valtiopäivillä pitämässään puheessa antaisi Belgian suhteen mainittuun suuntaan käyvän selityksen. Syyskuun 20:ntenä oli eversti v. Haeftenillä tilaisuus keskustella tästä asiasta. Valtiosihteeri asettui kuitenkin torjuvalle kannalle ja lausui: "Kuka on Teille sanonut, että minä aion myydä hevosen (Belgian)? Minun on ensin se asia ratkaistava. Toistaiseksi ei koni ole myytävänä." Lokakuun 9:ntenä pitämässään puheessa ei hän maininnut Belgiaa, vaan lausui, valtiopäiväin osoittaessa hänelle myrskyistä suosiotaan, Elsass-Lothringenista ja valtakunnan alueen koskemattomuudesta:
"Niin kauan kuin saksalainen käsi jaksaa kantaa kivääriä, ei valtakunnan alueen, isiemme kunniakkaan perinnön, koskemattomuus voi tulla minkäänlaisten neuvottelujen tai myönnytysten alaiseksi."
Tällä emme siis olleet päässeet Englantia askeltakaan lähemmäs.
Rauhanmahdollisuuksista ei ollut sittemmin puhetta. Tiedustellessaan asiaa valtiosihteeri v. Kühlmannilta ei ylin armeijanjohto saanut selvää vastausta. Tunsin pettyneeni ja kaduin, että olin antanut toiveille valtaa. Vain tästä syystä olin pyytänyt, ettei valtakunnankansleri pitäisi suurta puhettaan, jonka hän aikoi pitää syyskuun lopulla. Pelkäsin nimittäin, että se vähentäisi rauhanmahdollisuuksia. Olisi sittenkin ollut parempi, jos hän olisi puhunut. Hänen suhteensa erinäisiin valtiollisiin puolueisiin oli sellainen, että mielestäni on kuitenkin epävarmaa, olisiko hän voinut saada valtiopäivät ja kansan yhtymään, kuten hän itse toivoi. Hän asettui vastustamaan näiden puolueiden pyrkimyksiä päästä valtaan, mutta valtiopäiviin ei hänellä ollut itselläänkään mitään suhteita.
Odotin myös jonkinmoisia tuloksia Brüsselissä toimivan ulkoasiainviraston edustajan v. der Lanckenin suhteista ranskalaisiin valtiomiehiin. Herra v. der Lancken matkusti kyllä Sveitsiin, mutta ranskalainen herra ei sinne saapunutkaan.
Sattumalta kuulin vielä, että valtiosihteeri v. Kühlmann oli rauhankysymyksen vuoksi asettunut yhteyteen Brüsselissä olevan Espanjan lähettilään kanssa.
Vain nämä rauhanhankkeet tulivat minun tietooni vuonna 1917. N.s. presidentti Wilsonin tarjouksesta, jonka müncheniläinen herra Jaffe oli jättänyt ulkoasiainvirastolle, olen minä vasta toimestani erottuani lukenut sanomalehdistä.
Mainittujen salaperäisten rauhanhuhujen yhteydessä oli kruununneuvoston kokoontuminen Berliiniin syyskuun 11:ntenä. Pidin velvollisuutenani ja virkatehtäviini kuuluvana vielä kerran selvään lausua julki, mitä Saksa tässä sodassa hankittujen kokemusten nojalla tarvitsi turvatakseen tulevaisuutensa ja esitin tässä tilaisuudessa ja muulloinkin syksyllä vuonna 1917 käsitykseni asemasta seuraavaan tapaan: