Oli otettava lukuun, että molemmat vihollisarmeijat etenisivät järvisulun kahden puolen. Kenraali v. Moltke sanoi minulle, että 8:s armeija aikoi luopua Veikselin itäpuolella olevasta maasta, linnoihin vain jätettäisiin sota-varusväki ja niitä puolustettaisiin. 8:s armeija epäilemättä oli tehnyt tämän päätöksen siinä odotuksessa, että lännessä pian tapahtuisi ratkaisu, jonka jälkeen sieltä saapuvain apujoukkojen kanssa Itä-Preussi voitaisiin valloittaa takaisin ja maahan tunkeutunut vihollinen voittaa. Kenraali kreivi v. Schlieffenin strateegisissa sotaleikeissä oli näin useinkin tapahtunut. Jos edellytys piti paikkansa, oli 8:nnen armeijan päätös säilyttää itsensä myöhempää taistelua varten oikea. Mutta se ei ottanut huomioon sodan todellisuutta eikä sitä suunnatonta edesvastuuta, jonka oman maan viholliselle luovuttaminen tuotti. Mitä sodan välittömästi kohtaamain maitten täytyy kärsiä humaanisimmankin sodankäynnin jaloissa, sen on tämä maailmankamppailu jälleen ihmiskunnalle opettanut. Siihen nähden kuinka asiat sitten kehittyivät, olisi peräytyminen Veikselin taa ollut häviömme. Veikselin linjaa emme olisi kyenneet puolustamaan venäläisten ylivoimaa vastaan, emme ainakaan kyenneet syyskuussa välittömästi auttamaan Itävalta-Unkarin armeijaa. Seuraus olisi ollut sen perikato. Tilanne, joka minua odotti, oli epäilemättä sangen vakava, mutta olihan onneksi sentään keinojakin.
Minun pyynnöstäni lähetettiin itään heti käsky, että 8:nnen armeijan pääosain peräytyminen 23 p:nä keskeytettäisiin. I:n reserviosaston ja XVII:n armeijaosaston ja Königsbergin linnoituksen pääreservin piti levätä. I:tä armeijaosastoa ei pitänyt viedä Gosslershauseniin vaan lähemmäksi kenraali v. Scholtzia Deutsch-Eylaun itäpuolella olevaan seutuun. Kaikki mitä Thornin, Kulmin, Graudenzin ja Marienburgin sota-varusväestä suinkin vielä liikeni, oli lähetettävä Itä-Preussin Strasburgiin ja Lautenburgiin. Näihin sota-varusväkiin kuului vain maanpuolustus- ja nostoväki-muodostuksia. Itä-Preussin lounaisosaan täten keräytyi vahva armeijaryhmä. Sillä saattoi ryhtyä hyökkäykseen, sillä välin kuin pohjoinen ryhmä edelleen jatkoi peräytymistään lounatta kohti taikka poikkeutettiin jyrkkään etelää kohti taisteluun Narewin-armeijaa vastaan. Mitä sitten oli tehtävä, se voitiin vasta paikalla määrätä. Ilman uutta taistelua emme aikoneet venäläistä laskea. Jokaisen yleisesikunta-upseerin lihassa ja veressä oli, että molempain vihollisarmeijain erillisyyttä oli sitä varten hyväksi käytettävä.
Annoin myös ilmoittaa itseni Hänen Majesteetilleen Keisarille. Hänen Majesteettinsa oli levollisella mielellä, puhui vakavasti itäisen rintaman tilanteesta ja valitti haikeasti, että osa Saksan isänmaasta oli joutunut vihollisen hyökkäyksen jalkoihin. Hän ajatteli alamaistensa kärsimyksiä. Keisari antoi minulle Liègen johdosta luvatun "Pour le mérite"-ritarimerkin ja lausui minulle tunnustuksen sanoja. Tämä on kautta elämäni oleva minulle ylpeä ja surumielinen muisto.
K:lo 9 illalla lähdin Coblenzista ylimääräisellä junalla itään.
Vähän ennen lähtöäni sain tiedon, että kenraali v. Hindenburg oli suostunut ottamaan vastaan ylipäällikkyyden ja astuisi junaan Hannoverissa kello 4 aamulla. Hannoverissa kenraali oli asemalla. Ilmoittauduin hänelle. Näimme toisemme silloin ensi kerran. Kaikki muu kuuluu juttusepittelyn piiriin.
Esitin lyhyesti aseman, sitten lähdimme levolle.
Elokuun 23:ntena kello 2 aikaan iltapäivällä saavuimme Marienburgiin, jossa ylikomento meitä odotti. Asema oli muuttunut. Päätöksestä peräytyä Veikselin taa oli luovuttu. Lähinnä aiottiin puolustaa Passargea. Kenraali Grünert, 8:nnen armeijan ylikomentaja ja everstiluutnantti Hoffmann olivat vaikuttaneet siihen suuntaan.
Vastaanottomme Marienburgissa oli kylmä. Minusta se oli kuin toista maailmaa: Liègestä ja nopeasta etenemisestä lännessä tähän painostaneeseen mielialaan. Kaikki muuttui nopeaan. Mieliala elpyi. Yhdyselämämme esikunnassa muodostui semmoiseksi kuin olen ennen kuvannut.
II.
Majuri Valdivia, Espanjan oiva sotilasattashee sodan aikana, kysyi minulta lokakuussa 1914 ensi kerran Posenissa päämajassa käydessään, oliko Tannenbergin taistelu taisteltu kauan valmiina olleen suunnitelman mukaan. Tähän minun täytyi vastata kieltävästi. Hän oli ihmeissään; monet olivat niin luulleet, hänkin.