Selvää oli, että mitä lähempänä tulijyrää jalkaväki pysytteli, sitä vähemmin jäi viholliselle aikaa lähteä asemistaan, sitä helpommin yllätettiin vihollinen kätköpaikoissaan. Sentähden sai tulijyrä edetä kentän yli vain niin nopeasti kuin jalkaväki voi sitä taistellen seurata. Tämä nopeus oli etukäteen määrättävä, sillä huolimatta kaikista yrityksistä ja kaikista aivojen ponnistuksista ei oltu keksitty mitään taktillis-teknillistä keinoa näiden tulijyräin ohjaamiseksi. Myöskin pinnanmuodostus ja maaperä oli otettava huomioon jalkaväen etenemistä laskettaessa ja tulijyrän kulkunopeutta määrättäessä. Vahvemmin varustetut vihollislinjat kysyivät pitempää taistelua ja vaativat pysäyttämään tulijyrän pitemmäksi aikaa. Näin saattoi tulijyrän tunkeutuminen kilometrin verran eteenpäin vaatia noin yhden tunnin ajan. Aina huomattiin haitalliseksi, jos tulijyrä pääsi jalkaväen edelle. Hyökkäys joutui silloin hyvin helposti pysähdyksiin. Tulijyrää ei silloin voinut siirtää takaisin, tai ainakin se tuotti suurta ajanhukkaa. Mutta jalkaväellemme koitui tappioita, joita kaikkien johtajain tuli välttää.
Välimatkan lisääntyessä kävi tulijyrä ohuemmaksi; jo liian pienen kantovoimankin vuoksi joutui tykkejä pois toiminnasta. Viimein ei mikään kantovoima enää riittänyt, tuli lakkasi. Jalkaväki jätti nyt tulijyrän. Jo nyt oli tykistö pantava liikkeelle ja varustauduttava valmistamaan uutta jalkaväen rynnäkköä. Jalkaväki ei voinut tulla ilman sitä toimeen huolimatta kaikista lisäaseistaan ja sen käytettäväksi annetuista tykeistä.
Etukäteen ei voinut päättää, miten jalkaväki suoriutuisi taistelusta joutuessaan tykistötulijyrän ulkopuolelle. Oli järjestelmällisesti pidettävä huolta siitä, että järeä tykistö ja suunnattomat ampumatarvevarastot kulkivat jälessä. Juuri ammusvarastot ratkaisivat asian. Usein kuljetettiin mukana aivan liian paljon tykkejä. Oli tavattoman vaikea kuljettaa joukoittain kuljetusneuvoja ensin omien ja sitten vihollisen asemien ja kaikkien juoksuhautojen, piikkilankaesteiden ja syvien suppiloiden yli. Tämän vyöhykkeen silloittamiseksi tarvittiin huolellisia esitöitä ja paljon kaikenlaisia apuneuvoja.
Mitä hyökkäyksen myöhempään kulkuun tulee, piti ylin armeijanjohto tärkeimpänä seikkana sitä, että ensimmäisellä linjalla olevat divisioonat jatkoivat taistelua päiväkausia. Minä vastustin sitä käsitystä, että nämä jo toisena tai kolmantena päivänä olisi vaihdettava toisella linjalla oleviin divisiooniin. Sodan alussa olimme taistelleet viikkomääriä päästämättä joukkoja lepäämään. Tähän ei tietenkään nykyinen armeija enää pystynyt. Mutta niin taaja vaihto ei kuitenkaan vielä ollut tarpeen kuin monet halusivat.
Mitä enemmän hyökkäys edistyi, sitä enemmän se muuttui liikuntasodaksi. Kun korkeampien johtajien puolustustaistelussa piti pysytellä kaukana takana voidakseen todella ohjata taistelua, tuli heidän nyt olla edessä ja sitä lähempänä, mitä enemmän taistelu muuttui liikuntasodaksi. Tässä tuli johtajan tehdä nopeita päätöksiä ja asianhaarain vaatiessa innostaa omalla persoonallisella esimerkillään.
Lopulta tuli liikuntasodassakin, kuten Romaaniassa, Itä-Galitsiassa ja Italiassa oli käynyt, semmoinen rintama vastaan, jota ei toistaiseksi enää voitu murtaa. Meidän täytyi silloin asettua puolustusasemiin ja ryhmittyä syvään selkäpuolelle. Mutta oli vaikea tietää, milloin sopiva ajankohta oli tullut. Useinkin tuli käydyksi tarpeettomia taisteluja.
Suurissa hyökkäyksissämme olimme saaneet nähdä, miten tärkeä jatkuva veresten voimien saanti on. Selvää oli, että sitä teroitettiin mieliin. Oli tehtävä kaikki mahdolliset valmistukset, jotta hyökkäystä voitaisiin seurata varusasemien toiselle puolen rautateitse, maanteitse ja puhelimitse ja päästä yhteyteen asianomaisten laitosten kanssa vasta valloitetulla alueella.
Joukkojen opetus kaikilla sotanäyttämöillä tapahtui näiden periaatteiden mukaan. Romaaniaan lähetettiin erittäin kokenut kenraali, jonka piti harjoittaa joukkoja länsirintaman ohjelmaa seuraten, jotta niitä voitaisiin käyttää piakkoin Ranskassa rauhanteon myöhästymisestä huolimatta.
Lännessä pantiin jälleen toimeen kursseja korkeampia johtajia ja esikuntaupseereja varten, mutta myös alemmille johtajille ryhmäpäällikköön asti, joiden merkitys hyökkäyksen menestymiselle oli hyvin huomattava. Armeijassa syntyi vilkas elämä. Muokkaus ulottui rekryyttien harjoittamisesta aina sekajoukkojen opetukseen tai ampumakenttäharjoituksiin. Tulijyrän käyttöä ja jalkaväen etenemistä sen kintereillä harjoitettiin käyttämällä kovia panoksia. Kurin lujittamista piti jokainen johtaja nyt, kuten ennenkin, armeijamme ja kaiken menestyksen perustuksena. Sille annettiin sitä suurempi arvo, kuta selvemmin alkoi tuntua, että kotimaan vaikutus armeijaan oli turmiollinen. Samoin kuin rauhan aikana pidettiin erittäin tärkeänä kunkin yksityisen miehen erikoisharjoitusta, suurempia sekaharjoituksia oli vain harvoin.
Tehtiin kaikki, mikä oli mahdollista, sotajoukon kehittämiseksi hyökkäystaisteluun, samoin kuin sitä oli edellisenä vuonna harjoitettu puolustustaistelua varten. Upseerien kasvatustyötä ja tarkoin harkittuja ohjeita saa isänmaa kiittää siitä, että kuolleiden ja haavoitettujen lukumäärä meillä suuruudestaan huolimatta oli tuntuvasti pienempi kuin vihollisella. Umpimähkäisten arviolaskelmani mukaan ovat Englanti ja Ranska kuolleissa menettäneet paljon yli 2,000,000 miestä. Venäjä yhtä paljon. Jos lasken, että vain puolet venäläisistä on kaatunut taistelussa saksalaisia vastaan, mikä todellisuudessa lienee liian vähän, niin ovat viholliset menettäneet paljon yli 3,000,000 kaatunutta, kun taas kaatuneiden luku saksalaisten taholla on suunnilleen 2,000,000. Toisilla rintamilla kaatuneiden lukumäärän lasken yhtä suureksi ystävän ja vihollisen taholla. Suhde on siis meille edullinen ja tulee sitä edullisemmaksi, mitä enemmän asia selviää. Nämä luvut ovat hirvittäviä. Mutta siitä huolimatta ne todistavat, että me olemme koettaneet olla tunnollisia ankarassa vastuunalaisuudessamme sotilaitamme kohtaan.