Vahvoja vihollisvoimia oli Ypernin ja Arrasin ympärillä Ailetten asemien edessä ja siitä itään Verduniin asti, heikoin kohta oli St. Quentinin kummallakin puolella; pohjoisempana oli vihollisjoukkoja ollut taajemmassa Cambrain taistelusta saakka.
Pohjoisessa tuottivat pintasuhteet hyökkäykselle vaikeuksia. Lysalangon kuljettavuus Lillen länsipuolella, jonka kautta päävoimien tuli hyökätä, oli hyvin riippuvainen vuodenajasta ja ilmastosuhteista. Ei voinut luottaa siihen, että siellä ennen huhtikuun puoliväliä saattoi liikkua muualla kuin teillä. Tämä oli hyvin myöhäistä amerikkalaisten joukkojen saapumisen vuoksi.
Keskimäinen hyökkäysalue ei maanlaatuun nähden tuottanut mitään vaikeuksia, mutta hyökkäyksen edistyessä oli voitettava Sommen taistelun aikuiset suppilokentät.
Verdunin luona tapahtuisi hyökkäys hyvin vuorisessa seudussa.
Nämä molemmat hyökkäykset voisivat alkaa vuodenajasta riippumatta.
Taktillisessa suhteessa tuntui keskimäinen alue suotuisimmalta, siinä oli vihollisen heikoin kohta, maanlaatu ei tuottanut hankaluuksia. Ja hyökkäys voitiin tehdä milloin hyvänsä.
Strateegisesti katsoen oli pohjoinen hyökkäys siinä mielessä edullinen, että sen kautta saavutettaisiin suuri, mutta kuitenkin rajoitettu päämäärä. Sen kautta voisimme lyhentää rintamaa, jos meidän onnistuisi valloittaa Calais ja Boulogne. Verduninkin luona hyökkäys voisi aiheuttaa rintamansuoristuksen, jonka arvo oli pikemmin taktillista laatua. Keskimäinen hyökkäys levisi näennäisesti hyvin laajalle. Se voitiin estää, jos painopiste siirrettiin Arrasin ja Péronnen väliseen seutuun, rannikkoa kohti. Jos tämä isku teki aukon, niin oli tietysti strateeginen menestyksemme suunnaton, sillä silloin me erottaisimme Englannin armeijan pääosat Ranskan armeijasta ja työntäisimme ne rannikkoa kohti.
Minä kallistuin keskimäisen hyökkäyksen puolelle. Sen aiheuttivat aikakysymys ja taktilliset syyt, ensi sijassa vihollisen heikkous. Tietenkään en voinut olla selvillä siitä, oliko tämä pysyvää laatua. Taktiikka oli asetettava puhtaan strategian edelle. Ilman taktillista voittoa ei strateegistakaan voi saavuttaa. Strategia, joka ei ota huomioon taktiikkaa, on jo etukäteen tuomittu tuloksettomaksi. Ententen hyökkäykset kolmena ensimmäisenä sotavuonna tarjoavat tästä runsaasti todisteita.
Kun hyökkäykseen saatavissa olevat divisioonat oli määritelty, samoin kaikki hyökkäysvälineet, päätettiin, että rynnistys oli tehtävä Arrasin kaakkoispuolelta Croisillesin ja Moeuvresin välistä ja, jättämällä Cambrain kaari väliin, Villers-Guislainin ja Oisen välistä St. Quentinin eteläpuolella. Samaan aikaan oli tehtävä paikallinen rynnistys La Fèrestä käsin.
Hyökkäyksen valmistelut ja johto vaativat kahden armeijanylikomennon uusien etappien sijoittamista entisten väliin. 17:s armeijanylikomento, entinen Italian rintamalla ollut 14:s, jonka päällikkönä oli kenraali Otto v. Below ja esikunnanpäällikkönä kenraali Krafft v. Dellmensingen, sijoitettiin 6:nnen ja 2:sen armeijan väliin Arrasia vastapäätä. 18:s armeijanylikomento, entinen Woyrschin armeijaryhmänkomento, jonka päällikkönä nyt oli kenraali v. Hutier ja esikunnanpäällikkönä kenraali v. Sauberzweig, siirrettiin 2:sen ja 7:nnen armeijan väliin St. Quentinia ja La Fèreä vastapäätä. 17:nnen armeijan raja 6:tta armeijaa vastaan kulki noin Lensin ja Arrasin puolivälissä ja 2:sta armeijaa vastaan suunnilleen Moeuvresin luona, 18:nnen armeijan raja 2:sta armeijaa vastaan suunnilleen Omignon-puron luona ja 7:ttä armeijaa vastaan aivan La Fèren eteläpuolella.