Hyvin monet seikat kävivät nyt yhdessä ahdistamaan lännessä olevien joukkojen mielialaa, joita espanjantauti oli heikontanut ja yksitoikkoinen ravinto masentanut. Muutamissa kohdin oli ravinto saatu vaihtelevammaksi niiden varastojen avulla, joita olimme hyökkäyksissämme saaneet, mutta nyt rupesivat perunat loppumaan, vaikkakin edellisen vuoden sato oli Saksassa ollut erittäin runsas.
Baierilaisten joukkojen keskuudessa oli eristäytymishenki päässyt yhä suurempaan valtaan. Tällaiset pyrkimykset, joita Baierin hallitus vaieten oli suvainnut, alkoivat käydä vaikutuksiltaan tuntuviksi ja lisäsivät vihollisen harjoittaman propagandan menestystä. Kiihoitus keisaria ja kruununprinssiä, mutta myöskin Baierin kuningashuonetta vastaan kantoi hedelmää. Baierilaiset joukot rupesivat vähitellen pitämään sotaa pelkästään preussilaisena. Niitä eivät komentoviranomaiset enää käyttäneet yhtä mielellään kuin sodan ensi vuosina. Vain muutamat divisioonat kunnostautuivat edelleenkin.
Kotimaa oli vähitellen joutunut kokonaan vastustajain yllytyksen ja vihollismaiden valtiomiesten puheiden vaikutuksen alaiseksi, jotka olivat tarkoitetut ensi sijassa meitä vahingoittamaan. Me emme olleet vieläkään perehtyneet vihollistemme mielenlaatuun. Kaikki eduskuntaenemmistöön kuuluvat puolueet valtiopäivillä, keskustan oikeaa siipeä lukuunottamatta, toistivat yhä ja yhä suurella hartaudella vihollisen propagandan iskusanoja, esittäen nykyisen maailmanjärjestyksen edelle kiiruhtaneita sopimus-, yhteisymmärrys- ja aseistariisumisehdotuksiaan. Ulkoasiain valtiosihteeri, joka oli tämän maailmankatsomuksen elävä ilmaus, lausui, ettei sotaa voitaisi ratkaista taistelukentällä. Hän oli oikeassa, jos tarkoitti taistelua kotimaan vihollisrintamia vastaan ja sitä tukea, jota sodankäynnin tuli saada sodan valtiolliselta johdolta. Hän oli väärässä, jos hän uskoi yhteisymmärrykseen ja sovintoon, ja siitä tässä oli kysymys. Valtiosihteeri ilmaisi tällä tosin vain sen, mitä useimmat ajattelivat. Näin puhuttiin valtiopäivillä, sanomalehdissä, kaikkialla meidän väsyneelle kansallemme, ja sotamiehelle, jota ylimmän armeijanjohdon täytyi vaatia panemaan taistelukentällä alttiiksi henkensä isänmaan vuoksi. Saattoivatko heikot luonteet tällaisten vaikutusten alaisina lujittua? Oliko odotettavissa, että oman onnensa nojaan jätetystä nuorisosta, joka oli viimeisinä vuosina kasvanut ilman vanhempien silmälläpitoa poliittisessa puoluehälinässä ja elämänhumussa, jolla oli ollut hyvät ansiomahdollisuudet ja joka nyt lyhyen palvelusajan jälkeen oli astunut riveihin, tai mieleltään levottomasta vanhemmasta aineksesta uudelleen palvelukseen kutsuttuna tulisi sotilaita, jotka antaumuksella taistelisivat kuninkaan ja isänmaan puolesta? Eikö ollut paljon luultavampaa, että he kaikki ajattelivat vain oman elämänsä säilyttämistä? Eikö ollut otaksuttavaa, että nämä vaikutukset saisivat aikaan turmelusta vastustuskyvyttömissä luonteissa, etenkin hädän hetkinä, jolloin inhimilliset heikkoudet pyrkivät etualalle? Eikö kaikki tämä kuvastuisi myös kotimaassa?
Kaiken tämän lisäksi ryömi yhä julkisemmin esiin bolshevismi, jonka oli annettu julkisesti pesiytyä Berliiniin ja jonka riippumattomat sosialidemokraatit ottivat hyvinkin mielellään hoiviinsa, ruveten sitä levittämään. Me olimme varoittaneet päästämästä Joffea Berliiniin ja itärintaman ylipäällikön ehdotuksesta esittäneet, että neuvotteluja hänen kanssaan jatkettaisiin jossain miehitetyn alueen kaupungissa. Hyvin pian saimme selvästi kokea, kuinka bolshevismi teki työtä. Lukemattomia varoituksia annettiin. Sijais-yleisesikunta lähetti Berliinin vastuunalaisille virastoille runsaasti ainehistoa bolshevikkien toiminnasta Saksassa. Asian vieminen pitemmälle ei valitettavasti kuulunut sen tehtäviin. Rajamaakuntien ylikomento ja minä huomautimme yhä uudelleen valtakunnankanslerille, sotaministeriölle, ulkoasiainvirastolle ja valtakunnan sisäasiainvirastolle siitä vallankumouksellisesta toiminnasta, jota Berliinissä oleva Venäjän lähetystö harjoitti tavattoman runsaslukuisine henkilökuntineen, ja sen yhteistyöstä riippumattomien sosialidemokraattien kanssa. Ei voitu päästä mihinkään tuloksiin. Kun minä taas kerran kiinnitin ulkoasiainviraston huomiota herra Joffen toimintaan ja hänen Berliinissä olonsa vaarallisuuteen, vastattiin minulle, että hän oli Berliinissä paremmassa tallessa kuin muualla. Täällä voitiin häntä pitää silmällä. Ikävä vain, että silmälläpitäjät olivat sokeita. Samalla kuin bolshevismi osoittautui Saksaan nähden myöntyväiseksi, onnistui herra Joffen järkyttää Saksan kansan taistelukuntoa pahemmin kuin mihin entente yksin olisi koskaan kyennyt saarrostaan ja propagandastaan huolimatta.
Tätä tarkoitusta varten hän asetti runsaasti varoja meidän kotimaamme kumouksellisten ainesten käytettäväksi. Hänen vallankumouksellinen toimintansa tuli koko laajuudessaan luonnollisesti vasta myöhemmin päivänvaloon. Magdeburgissa riippumattomien sosialidemokraattien johtaja Vater teki tällaisen ilmoituksen:
"Tammikuun 25:nnestä 1918 alkaen me olemme järjestelmällisesti valmistaneet kumousta. Olemme kehoittaneet rintamalle lähtijöitä pakenemaan riveistä. Karkurit olemme järjestäneet, varustaneet väärillä papereilla, rahalla ja nimettömillä lentolehtisillä. Näitä henkilöitä olemme lähettäneet joka ilmansuuntaan, pääasiallisesti takaisin rintamalle, jotta he muokkaisivat rintamasoturia ja murentaisivat rintamaa. Näiden toimesta on sotamiehet saatu karkaamaan ja niin on luhistuminen tapahtunut vähitellen, mutta varmasti."
Tämän rinnalla edistyi lomallaolijoiden vallankumouksellinen bolshevistinen kouluutus. Rautatievaunuissa harjoitettiin mitä hurjinta kiihoitusta. Lomalle lähteviin sotamiehiin koetettiin vaikuttaa, etteivät he enää palaisi rintamalle, rintamalle matkustavia kehoitettiin passiiviseen vastarintaan tai karkaamiseen ja kapinaan. Kesä- ja heinäkuun vaihteessa oli paljon vielä piilossa, mutta kylvö orasti silti hiljaisesti, keskeymättä.
Hallitusvallan kukistaminen oli yhteisenä päämääränä vasemmistoporvareilla, sosialisteilla ja bolshevikeilla; jo vuosikymmeniä oli tehty työtä sitä varten. Nyt, kun valtio oli hädässä, se astui peittelemättä esiin. En tahdo puhua siitä, miten kunnianhimoiset kansanedustajat riistivät heikolta hallitukseltamme sen viimeisenkin arvonannon, en myöskään siitä, miten joka taholta koetettiin järkyttää minun asemaani ja luottamusta minuun, minua kun pidettiin kaiken hallitusvallan tukena; mielessäni on vain tarkoituksellinen työ upseeria vastaan. Se oli demokraattisen ja enemmistösosialistisen puolueen rikos, ei, se oli, käyttääkseni Talleyrandin puhetapaa, pahempi kuin rikos, se oli virhe. Niin suunnattoman painava ja niin suurta lyhytnäköisyyttä todistava virhe, ettei sitä mikään voi tehdä tyhjäksi. Kun olisi pitänyt nähdä upseerissa valtiojärjestyksen tuki, näkivät useat hänessä vain "militarismin" edustajan, olematta lainkaan selvillä, mitä upseerilla oli sanottavana niihin valituksiin, joita he luulivat voivansa tehdä. Kaikki oli niin mieletöntä. Upseeristo ei ole meillä milloinkaan sekaantunut politiikkaan, se oli sodassa aikoja sitten luopunut eristäytyneisyydestään, jota vastaan taistelemista ennen sotaa pidettiin ansiokkaana. Upseereja otettiin kaikista piireistä, kaikista puolueista; jokainen saattoi tulla upseeriksi. Useissa suhteissahan upseerikunta ei enää, ikävä kyllä, ollutkaan entinen. Epäkohtiin oli syynä vieraat ainekset, kansan siveellisen tason alentuminen ja useiden upseerien kokemattomuus, jotka vain siitä syystä olivat päässeet virka-asemaansa, että upseeristoa oli kaatunut niin äärettömän paljon veritantereella. Kerran aukeavat herkkäuskoisen Saksan kansan silmät näkemään, miten asianlaita on, mutta samalla on selviävä myös oma kiittämättömyys ja raskas syyllisyys tätä säätyä ja sen kautta armeijaa, isänmaata ja omaa itseään kohtaan. Löytäköön se silloin oikeat syylliset!
Näihin aikoihin kasaantui kuin käskystä syytöksiä upseeriston niskoille.
Upseeri eli muka paljon paremmin kuin sotamies, vaikka hän taistelukentällä ja ampumahaudassa sai ateriansa aivan samasta kenttäkeittiöstä. Rintamantakaisissa asumuksissa säännöllisesti aina yksi upseeri söi kenttäkeittiöstä, kun taas toiset söivät yhdessä. Aliupseereilla ja miehistöllä oli edustajansa keittiötoimikunnassa, miksi ei heiltä tullut mitään valituksia! Oliko upseerille vähemmän tärkeää toverihengen vaalinta, päällikön vaikutus, vanhempien toverien vaikutus nuorempiin? Mutta missä saattoi tämä tapahtua paremmin kuin toverillisessa yhteiselämässä? Palvelustunnit eivät yksin riittäneet, jos tahdottiin, että saksalaisen upseerikunnan perinnäishenki sodankin kestäessä siirtyisi nuoremmalle polvelle. Upseerin täytyi elää joukkonsa keskuudessa, ja niin hän tekikin. Muu ei ollut mahdollistakaan taistelussa ja ampumahaudassa. Mutta hänen täytyi asemansa vuoksi samalla pysyä ylempänä, jyrkästi eroittuvana, hänen täytyi säilyttää arvovaltansa, miten hänen olisi muuten ollut mahdollista vaikuttaa ratkaisevasti joukkoonsa kaikissa tilanteissa? Tämä edellytti monien muiden seikkain ohella asianmukaista eristäytymistä, muussa tapauksessa upseeri kadotti arvoaan. Oliko unohdettu ne syyt, joiden vuoksi aliupseeri oli rauhan aikana eristetty miehistön tuvista erikoisiin aliupseerisuojiin? Tätä tällaista ei tahdottu ajatella, joka tapauksessa oli koetettava vahingoittaa auktoriteettivaltaa, horjuttaa valtion perustusta, jotta olisi sitä helpompi tyydyttää omia vaivaisia pyrkimyksiä. Upseerikunnan elämä oli sitä, mitä sen tulikin olla ja mitä siltä vaati sekä sotamiehen että upseerin edut ja yhteiskunnallinen ja valtiollinen järjestys, joka seisoo ja kaatuu upseeriaseman mukana!