Myöskin ylempien esikuntien elämää arvosteltiin ankarasti: Kuka ei tuntisi sitä hermojaruntelevaa työtä, sitä suunnatonta sielullista kuormitusta, jonka alaisena siellä ollaan yhtämittaa? Joukot pääsivät lepäämään, esikunta sai olla yötä päivää hellittämättömässä työssä. Minä olen neljä vuotta kestänyt tätä ponnistusta ilman lepoa ja rauhaa. Kenttäruoalla en tällöin voinut elää. Ja kuitenkin ilmoitin lokakuussa 1918 prinssi Maxin uudelle sotakabinetille, että ylin armeijanjohtokin olisi valmis syömään kenttäkeittiöstä, jos kaikki valtiosihteerit ja koko Berliini söisi vain kenttäkeittiön ruokaa; siihen asti se eläisi niinkuin se katsoisi sotamiehen edun ja oman etunsa vaativan. Prinssi Max ei suostunut syömään kenttäkeittiön ruokaa. Me söimme niinkauan kuin otimme osaa sotaan, yksinkertaisesti mutta totuttuun tapaamme. Samoin tekivät muut ylemmät esikunnat. Ne elivät samaan tapaan kuin me. Liikanaisuutta en ole hyväksynyt millään alalla; missä sitä on esiintynyt, täytyy minun pitää sitä hylättävänä. Niin kauan kuin meillä vielä on yhteiskuntajärjestystä, niin kauan täytyy myös olla arvovaltaa. Niin kauan on myös oleva yhteiskunnallisia eroavaisuuksia. Upseerikunnan tulee säilyä sellaisena, yksityinen upseeri siinä voi esiintyä toisin kuin sotamies ja kuitenkin olla hänen uskollinen toverinsa, niinkuin olikin laita!
Nyt kuului valituksia, että upseeri eli sotamiehen kustannuksella. Se oli vihollisen ja kotimaisen propagandan häpeämätöntä parjausta. Useat epäilemättä rehellisesti ajattelevat miehet tekivät minulle tällaisia yleisiä valituksia ja veisasivat toisten mukana, sen sijaan että olisivat miehen tarmolla käyneet niiden kimppuun; nämäkin miehet olivat jo kadottaneet uskonsa upseerikunnan siveelliseen puhtauteen. Niin syvälle olimme vajonneet tähän yllyttelyjen verkkoon.
Sanottiin, että rintamalla toimiva upseeri piilottelihe kansliahuoneissa. Näin kiitollinen kansa palkitsi aktiivisen upseerin alttiuden ja uhrautuvaisuuden! Niitähän oli olemassa enää vain harvoja! Toiset olivat kaatuneet tai rammoiksi ammutut. Rintamaupseeristo oli menettänyt määrästään 80 jopa 90 sadasta. Eikö tiedetty, että määrätyillä paikoilla esikunnissa, joista joukkojen onni ja menestys riippui, tarvittiin erikoisen kokeneita ja sotilaallisesti itsenäisesti toimivia upseereja? Selvää on, että palveluksessa oleva upseeri on tähän sopivampi kuin virasta eronnut ja usein ehdottomasti välttämätön. Pyysin sotakabinettia tutkimaan näitäkin syytöksiä. Ne osoittautuivat aiheettomiksi kautta linjan.
Tästä huolimatta muistutin yhä uudelleen, että taistelukelpoiset upseerit kotoa ja esikunnista oli lähetettävä rintamalle ja korvattava, pätevillä linnapalveluskelpoisilla upseereilla. Kesällä 1918 oli esikuntain laita sellainen, että useat divisioonankomentajat valittivat minulle, ettei heillä ollut riittävästi terveitä upseereja esikunnissaan voidakseen täyttää kaikki vaatimukset.
Aina olin vastustanut isän ja pojan pääsyä samaan esikuntaan. Milloin minulla on ollut komentovalta, kuten päällikkönä idässä, olen aina estänyt sen. Nyt voin vain huomauttaa sotilaskabinetille siitä. Sotilasravintolain toiminnasta kuulin paljon valituksia. Täälläkin sanottiin upseerin elävän sotamiehen kustannuksella. Tutkin asiaa. Kaikki oli järjestyksessä. Ravintolatoimikunnat, joissa sotamiehet olivat edustettuina, tarkastivat liiketoimintaa ja myynnistä saatujen rahojen jakoa. Tavarain myynti oli tarkoin määrätty pääluvun mukaan, yhtäläisesti upseeristolle kuin miehistöllekin. Jokainen sai ostaa vain tarkkaan laskelmaan perustuvan jakelulistan mukaan. Korkeammat esikunnat, joilla ei ollut omia kanttiineja, tilasivat tavaransa keskuskanttiineista samoihin hintoihin kuin joukko-osastojen kanttiinitkin. Kun nämä myydessään niin sotamiehelle kuin upseerillekin myönsivät jonkinmoista alennusta, niin saivat korkeammat esikunnat — luonnollisesti yhtä hyvin upseeristo kuin miehistökin tavaransa tosiaan hiukan halvemmalla kuin joukko-osastoihin kuuluvat. Poistin tämänkin. Sitten alkoi kuulua, että kanttiinien varoja hoidettiin epärehellisesti. Nämäkään syytökset eivät pitäneet paikkaansa. Vain sotamies sai voitosta osuuden, tietysti useimmiten tavarassa.
Etappiupseerin sanottiin elävän erikoisen ylellisesti. Olen nähnyt siellä tehtävän äärettömän paljon uskollista työtä, josta sotajoukolla on ollut korvaamaton hyöty. On itsestään selvää, että upseeri samoin kuin sotamieskin eli siellä rauhallisemmin ja mukavammin kuin rintamajoukoissa, jotka vain ohimennen joutuivat etappialueelle. Myöskin on itsestään selvää, että joukot tunsivat tämän, vaikkakin niiden hyväksi tehtiin kaikki mikä oli mahdollista.
Oliko sitten rikollista, jos upseeri Belgiassa tai muualla osti tavaraa lähettääkseen jotain kotiinsa ja helpottaakseen perheensä elämää? Eivätkö upseerien perheet, joilla on harvoin rikkauksia, kärsineet eniten elintarpeiden kallistumisesta kotona? Heinäkuussa 1916 järjestin itärintaman ylipäällikön alueella samanlaisen mahdollisuuden sotamiehelle; sitä kehitettiin myöhemmin edelleen. Lännestä ja Romaaniasta kulki paljon sotilaitten lähetyksiä kotiin.
Joka kerta, milloin minulle ilmoitettiin upseerin menetelleen säännönvastaisesti, vaikkapa ilmoitus olisi ollut nimetönkin, annoin tutkia asian yksityiskohtaisesti. Upseerien asemasta ja elämästä neuvoteltiin usein asianomaisten komentoviranomaisten kanssa. Jatkuvien valitusten johdosta kenraalisotamarsalkka kääntyi myös kaikkien upseerien puoleen. Upseeristo on suoriutunut sodasta tahrattomin mainein. Se, joka rikkoi kunnian vaatimuksia, oli poikkeus eikä kuulunut meidän joukkoomme. Häntä tuskin voitiin kohdella kyllin kovakouraisesti. Upseeri, joka ei puhtain käsin, kunnianmiehenä ole selviytynyt tästä sodasta, joka on anastanut toisen omaisuutta, vaikkapa vain säilyttääkseen sen hävitykseltä, on tahrannut isäänmaataan, armeijaansa, tovereitansa ja omaa kunniaansa. Upseeristo kokonaisuudessaan voi pitää päänsä pystyssä ja tuntea ylpeyttä erikoisesti siitä, että se kaikesta kiihoitustyöstä huolimatta, jota sen selän takana on harjoitettu, on pitänyt sotajoukon neljä vuotta koossa, vienyt sen niin moniin voittoihin ja vielä kyennyt uskollisen aliupseeriston ja miehistön avulla tuomaan sen Reinin yli — suunnaton, tämän sodan suurtöiden arvoinen saavutus.
Vihollisen propaganda kävi upseeriston kimppuun, mutta jätti aliupseerit rauhaan. Yllyttäjät katsoivat aliupseerien arvovallan jo pienentyneen ja pitivät tarpeettomana kiinnittää heihin erikoista huomiota. Sen sijaan saatiin keinotekoisesti luoduksi upseeriston ja aliupseerien vastakkaisuus, jota rauhan aikana ei ollut olemassa.
Vähitellen oli kertynyt paljon sairaloista Saksan kansaan ja sen armeijaan. Taudin ilmauksia ei voitu enää kieltää, useat olivat jo niitä havainneet. Saksan kruununprinssi, joka kävi usein luonani Avesnesissa, puhui tästä yhä levottomampana ja teki asiasta myös keisarille selkoa. Minä en voinut muuta kuin ilmoittaa olevani samaa mieltä. Henkistä sairautta on yleensä tavattoman vaikea nähdä ajoissa täysin selvästi. Mutta sen tuntee kyllä. Vasta sitten kun tauti on täydelleen puhjennut, selviävät sen alkuvaiheetkin koko laajuudessaan. Monessa suhteessa tapahtunut sotajoukon hajaannus jäi vakavuudestaan huolimatta yksityiskohdissaan minulle yhtä käsittämättömäksi kuin miljoonille saksalaisille sotilaille Saksan kansan hajaannus kotona, joka marraskuun 9:ntenä tuli niin yllättävällä tavalla ilmi. Minä ilmaisin huoleni yhä uudelleen niille miehille, joiden tehtävänä oli yhdessä minun kanssani parantaa ja tutkia taudin ilmiöitä. Minun sanoistani ei paljoakaan välitetty. Saksan kansa joka ei itsekään ole viaton — saa nyt maksaa sen elämällään.