Kun minä nyt katson taaksepäin tapahtumiin ja ajattelen, mitä mahdollisuuksia ja toiveita hallituksen puolelta tehty rauhanhanke olisi tarjonnut, niin olen varma siitä, että me olisimme saaneet aselevon ja rauhan vain samoilla ehdoilla, jotka meidän nytkin on täytettävä. Siihen emme olisi suostuneet, yhtä vähän olisi meidän tullut suostua siihen lokakuussa asemamme vakavuudesta huolimatta. Ovatko mielipiteeni silloisista ehdoista oikeat vai väärät, sen voivat ainoastaan Clemenceau, Wilson ja Lloyd George ratkaista. Englanti ja Yhdysvallat tahtoivat tuhota meidät taloudellisesti, Englanti sitä paitsi tehdä meidät voimattomiksi, Ranska tahtoi vuodattaa veremme kuiviin; kaikki vastustajat yhdessä halusivat nöyryyttää mitä syvimmin vihatun vihollisensa, riistää Saksan kansalta kehitysmahdollisuudet mitä kaukaisimpaan tulevaisuuteen saakka. Entente sovellutti maailmanonnellistuttamisperiaatteita vain sikäli kuin ne olivat sopusoinnussa sen räikeän natsionalistisen politiikan kanssa. Tämä oli sen kaiken toiminnan pohja, muu vain keinona päämäärän saavuttamiseen. Meillä olivat suhteet päinvastaiset, me ajattelimme ensi sijassa maailman onnellistuttamista, vasta toisessa sijassa isänmaan mahtavuutta. Sota oli nyt kerta kaikkiaan alkanut eikä sitä voitu lopettaa yksin meidän tahtomme mukaan.
Heinäkuun alussa erosi valtiosihteeri v. Kühlmann toimestaan. Hänen esiintymisensä valtiopäivillä, varsinkin hänen lausuntonsa, että sotaa tuskin voidaan saada ratkaisuun puhtaasti sotilaallisin keinoin, meni valtakunnankanslerin mielestä liian pitkälle. Me olimmekin velvollisuutemme mukaan ilmaisseet hänelle epäilyksemme. Ratkaisevasti vaikutti kuitenkin lopulta valtiosihteeri v. Kühlmannin eroon hänen persoonallinen esiintymisensä näinä päivinä. Minä olin Avesnesissa eikä minulla ollut aikaa eikä halua sekaantua Spaan tapahtumiin.
Valtiosihteeri v. Kühlmann oli tyypillinen Bismarckin-jälkeisen ajan Saksan diplomaatti. Bolshevikkien tulo Berliiniin ja venäläisen lähetystön taholta harjoitetun kiihoituksen äänetön salliminen liittyvät ainaiseksi hänen nimeensä.
Valtiosihteeri v. Hintzeä tervehdin ilolla hänen seuraajanaan, koska luulin häntä lujaksi luonteeksi. Ilmaisin hänelle uskovani, että entente saadaan vieläkin rauhaantaipuvaksi, ja huomautin hänelle bolshevismin vaaraa ja herra Joffen vallankumouksellista toimintaa. Hän pysyi edeltäjänsä bolshevistisessa vanavedessä, osittain sen käsityksen tähden, joka hänellä oli Venäjästä, osittain ehkä siksikin, ettei hänkään kyennyt muuttamaan ulkoasiainviraston entistä suuntaa.
VIII.
Venäjällä olivat tapaukset kehittyneet omituiseen suuntaan, jok kuvasi neuvostohallituksen vilpillisyyttä.
Entente oli siellä hallituksen suostumuksella jatkanut tshekkoslovakialaisten joukkojen muodostamista itävaltalais-unkarilaisista sotavangeista. Niiden oli määrä taistella meitä vastaan ja ne aiottiin kuljettaa Siperian rataa myöten Ranskaan. Tällaista salli hallitus, jonka kanssa me elimme rauhassa, ja tämän me pidimme hyvänämme! Minä kirjoitin kesäkuun alussa seikkaperäisesti tästä valtakunnankanslerille ja huomautin hänelle niistä vaaroista, jotka uhkasivat meitä neuvostohallituksen puolelta.
Tämä meitä vastaan hiottu ase tulikin tosin kääntymään neuvostohallitusta itseään vastaan. Entente tuli huomaamaan, ettei se voinut olla yhteistyössä tämän hallituksen kanssa, joka lisäksi nojautui Saksaan. Se asettui siksi bolshevismia vastaan. Tshekkolovakkilaisia joukkoja ei tuotukaan Ranskaan, ne pysäytettiin Siperian radalla Siperian ja Venäjän rajalle, täältä käsin taistelemaan Moskovan hallitusta vastaan. Ne työntyivät vähitellen Keski-Volgaa kohti Kasaniin ja Samaraan päin. Miehittämällä Siperian radan entente sai aikaan senkin, että meidän sotavankimme eivät palanneet Siperiasta. Se merkitsi ehdottomasti voimainmenetystä meille.
Jos neuvostohallitus olisi tahtonut rehellisesti pysyä rauhansopimuksessa, niin olisivat samat junat, jotka kuljettivat tshekkoslovakeja, voineet kuljettaa myös saksalaisia sotavankeja. Mutta se ei ollut rehellinen. Bolshevismi vahingoitti meitä, missä vain taisi.
Olosuhteet Siperiassa, tshekkoslovakkien selän takana, olivat niin sekavat, ettei entente voinut saada täältä mitään tukea. Siksi ne ovat meillekin merkityksettömiä. Sotaan nähden oli tärkeä vain se tosiasia, että ententella oli hallussaan Siperian rata. Japanin, Englannin ja Yhdysvaltain väliset keskustelut herättivät mielenkiintoa siinä määrin kuin niiden saattoi aavistaa johtavan näiden valtioiden välisiin ristiriitoihin.