Kenraalisotamarsalkka tuli 26:nnen aamulla klo 9 kuten tavallista luokseni. Olin työntänyt erohakemukseni syrjään, koska olin päättänyt ilmoittaa siitä hänelle vasta sitten kun erohakemus jo oli Hänen Majesteetillaan. Kenraalisotamarsalkka tiesi itse mitä hän päätti, en tahtonut vaikuttaa häneen. Mutta hän näki paperini. Sen muoto herätti hänen huomiotaan. Hän pyysi, etten lähettäisi sitä. Minun piti jäädä. En saisi nyt jättää keisaria ja sotajoukkoa. Pitkän sisäisen taistelun jälkeen myönnyin. Tulin vakuutetuksi, että minun täytyi pysyä paikallani, ja ehdotin kenraalisotamarsalkalle, että yritettäisiin vielä kerran puhua prinssi Maxin kanssa. Tämä ei ottanut meitä vastaan. Hän oli vielä sairaana. Odottaessani tietoa tästä eversti v. Haeften ilmoitti, että hallitus oli saanut Hänen Majesteettinsa erottamaan minut, ulkonaisena syynä oli käytetty yllämainittua armeijan päiväkäskyä. Hänen Majesteettinsa kutsuttaisi minut heti Bellevuen linnaan. Minua ei hämmästyttänyt enää mikään, eikä minulla ollut mitään epätietoisuutta itseni suhteen. Kun vielä keskustelin eversti v. Haeftenin kanssa, kutsuttiin meidät äkkiä hänen Majesteettinsa luokse näin omituiseen aikaan.
Matkalla yleisesikunnan talosta Bellevuen linnaan kerroin kenraalisotamarsalkalle, mitä juuri olin kuullut. Myöhemmin sain tietää, että prinssi Max oli Hänen Majesteetilleen ilmoittanut ministeristön eroavan siinä tapauksessa, että minä jäisin paikalleni.
Edelliseen päivään verraten oli keisari kuin muuttunut toiseksi, hän puhui vain minuun kääntyen etupäässä 24:nnen iltana päivätystä armeijan päiväkäskystä. Seuraavat hetket olivat elämäni katkerimpia. Sanoin Hänen Majesteetilleen kunnioittavalla tavalla, että olin surukseni huomannut kadottaneeni hänen luottamuksensa ja pyysin siksi alamaisimmasti eroani. Hänen Majesteettinsa suostui siihen.
Ajoin takaisin yksin. Hänen Majesteettiaan en nähnyt enää tämän jälkeen. Palattuani yleisesikunnan taloon sanoin upseereille, m.m. eversti v. Haeftenille syvän surun valtaamana, että meillä kahden viikon kuluttua ei enää olisi keisaria. Hekin olivat siitä selvillä. Marraskuun 9:ntenä olivat Saksa ja Preussi tasavaltoja.
Kenraalisotamarsalkka tuli vielä hetkeksi luokseni, huoneeseeni. Näytin hänelle vain erohakemustani, jonka lähettämisen hän kolme tuntia sitten oli ehkäissyt. Tämän jälkeen erosimme.
Jätin heti toimeni. Lähetin erohakemuksen, jonka aamulla olin kirjoittanut; nyt olisi minun täytynyt laatia se toiseen sanamuotoon.
Lokak. 26:nnen illalla matkustin takaisin Spaahan sanoakseni jäähyväiset virkatovereilleni, joiden kanssa pitkien vuosien kuluessa olin jakanut ilot ja surut, ja järjestääkseni yksityiset asiani.
Päivällä lokak. 27:ntenä olin suuressa päämajassa, iltapäivällä otin jäähyväiset. Olin liikutettu. Minusta oli järkyttävää jättää upseerit ja armeija tänä vaikeana hetkenä. Mutta käsitykseni suhteestani upseerina kaikkein korkeimpaan päällikkööni pakotti minut toimimaan niinkuin tein, niin äärettömän vaikeata kuin se minulle olikin.
Sotilaselämässäni olen kulkenut vain yhtä tietä, velvollisuuden suoraa tietä. Vain yksi suuri ajatus on toimintaani ohjannut, rakkaus isänmaahan, armeijaan ja perinnölliseen hallitsijasukuun. Niitä varten olin näinä viimeisinä neljänä vuotenakin elänyt. Yksinomaisena pyrkimyksenäni oli murtaa vihollisen tuhoamishalu ja turvata Saksan tulevaisuus vihollisen uusilta hyökkäyksiltä.
Lokakuun 27:ntenä päätin Spaassa täysissä miehuuden voimissa sotilasurani, joka oli antanut minulle äärettömän toiminta-alan, mutta myös tuonut kannettavakseni niin suuren vastuunalaisuuden, että sellainen on tullut vain harvojen ihmisten osaksi.