Suurin osa täytejoukko-osastoista, joissa kumousajatus oli jo kauan rehoittanut, meni vallankumouksellisten puolelle.
Etappiosastot, m.m. miehitettyjen itäisten ja läntisten alueiden joukot, joiden keskuudessa samoin kumousta oli hyvin valmistettu, unohtivat kaiken kurin ja järjestyksen; ne tunkeutuivat ryöstäen hurjassa sekasorrossa kotimaata kohti. Romaaniasta ja Tonavalta marssivat joukot pois Unkariin joutuakseen täällä kiinni.
Taistelevalla länsirintamalla ruvettiin kiireimmän kaupalla perustamaan sotamiesneuvostoja esivallan suostumuksella.
Uudet vallanpitäjät ja heidän porvarilliset kannattajansa luopuivat kaikesta vastarinnasta ja olematta siihen oikeutettuja allekirjoittivat antautumisemme, jonka kautta jouduimme leppymättömän vihollisen armoille.
Lännen sotajoukot kulkivat vielä järjestyksessä rajan yli Reinin taakse joutuakseen nekin puolestaan hajaannuksen valtaan. Niitä laskettiin liian kiireisesti hajalle ja ne joutuivat välittömään kosketukseen kotoisten kumousahjojen kanssa.
Miehet, jotka olivat vihollisen edessä käyttäytyneet moitteettomasti, uhrasivat näiden päivien hermojännityksessä armeijansa ja isänmaansa ja ajattelivat vain itseään. Upseerejakin oli joukossa, jotka unohtivat kutsumuksensa velvollisuudet ja historiallisen tehtävänsä. Saimme nähdä semmoista, mitä ei yksikään preussilainen olisi pitänyt mahdollisena vuoden 1806 jälkeen. Sitä korkeammaksi on arvosteltava niiden upseerien, aliupseerien ja sotamiesten uskollisuus, jotka vielä uusissakin olosuhteissa entisin mielin palvelivat isänmaataan.
Kaikkialla tuhlattiin armeijan omaisuutta, ja isänmaan puolustusvoima tuhottiin perinpohjin. Äärettömiä arvoja menetettiin.
Ylväs saksalainen armeija, joka oli neljä vuotta tehnyt voitokkaasti vastarintaa ylivoimaiselle viholliselle, joka oli saanut aikaan historiassa kuulumatonta ja suojellut kotinsa rajoja, oli nyt mennyttä. Voittoisa laivasto luovutettiin viholliselle. Kotoiset viranomaiset armahtivat heti muitta mutkitta karkurit ja muut sotilasrikoksien tekijät sekä samalla osittain itsensä ja lähimmät ystävänsä. He ja sotamiesneuvostot työskentelivät innolla ja varmalla tarkoituksellisuudella kaiken sotilaallisen elämän tuhoamiseksi. Se oli uudistuneen kotimaan kiitos niille saksalaisille sotamiehille, jotka miljoonittain olivat vuodattaneet vertaan ja uhranneet henkensä sen puolesta. Saksalaisten toimeenpanema maan puolustuslaitoksen hävitys oli rikos ja se oli traagillisempaa kuin mitä maailma on koskaan nähnyt. Hyökyaalto oli vyörynyt Saksan yli, mutta ei luonnonvoiman pakosta, vaan valtakunnankanslerin edustaman hallituksen heikkoudesta ja ohjauksetta jätetyn kansan lamaannuksesta.
Ne, jotka vuosikymmeniä olivat himmentäneet kansan katsetta, antaneet tunnottomia lupauksia, jotka yhtä kauan olivat harjoittaneet kiihoitustyötä valtion ja armeijan arvovaltaa vastaan ja nyt tuhonneet sen, huomasivat pian olevansa pakotetut luopumaan tähänastisista periaatteistaan. Uusi arvovalta täytyi perustaa, uusi sotajoukko muodostaa, jotta nyt voitaisiin taistella sisäistä väkivaltaa vastaan, mikä ei milloinkaan ennen ollut tarpeen. Vallankumouksen joukot eivät pelasta isänmaata, sen tekevät vapaaehtoiset joukot, joita elähyttää 1914 vuoden armeijan henki ja kuri — valopilkku tänä kohtalokkaana aikana —; ihmiskunta ei vielä ollut kypsynyt ottamaan vastaan vallankumouksen luultua siunausta. Mitä se luulee saavuttaneensa, se olisi voitu saavuttaa laillistakin tietä, meidän ei olisi tarvinnut tuhota itseämme. Se oli ennenkuulumattoman rikollista peliä, ja sitä sai kokea Saksan kansa vaikeimpana hetkenään. Saksa saa nyt maksaa tämän suunnattoman rikkomuksen elämällään ja ihanteillaan.
Maailma katsoi tätä kaikkea ihmetellen; se ei voinut käsittää tätä kuulumatonta ihmettä, tätä ylvään ja mahtavan Saksan valtakunnan, vihollistensa kauhun, kukistusta. Entente pelkäsi vielä meidän tuhottua voimaammekin ja käytti kaikin tavoin hetken suotuisuutta heikontaakseen meitä sisäisesti yhä edelleen propagandallaan ja pakottaakseen meidät orjarauhan tekoon.