Miss' syöksyvi vuorilta virran vyö ja pauhaten paasia vasten lyö, siell' alla sen paateron vaahtoisen on Ahdilla luolansa vilpoinen. Jos suv'yössä rauhaisassa käyt yksin sä rantamaa, niin kuohujen pauhinassa soi laulua hurmaavaa. Se on hän, se on hän, itse Ahti se on, mi kuohuissa laulavi laulelon. Älä jää, älä jää sitä kuuntelemaan! Se lumota vois sinut kerrassaan.
Mut syksyllä myrsky kun pauhoaa ja voihkavi kaihoa katkeraa ja syysyö kun peittävi pilviseen jo vaippaansa taivahan tähtineen, niin kantelo kuohuissa kaikuu ja kiehtoen, tenhoten soi, se riemua raikasta raikuu ja itkien vaikeroi. Se on hän, se on hän, itse Ahti se on, mi kuohuissa laulavi laulelon. Älä jää, älä jää sitä kuuntelemaan! Se lumota vois sinut kerrassaan.
AKSEL (itsekseen). Tuon laulun tunnen jo aikaisimmasta lapsuudestani; se herättää rinnassani muistoja … suloisia muistoja, jotka minun täytyy karkoittaa. (Ääneen.) Sinä tyttönen olet kai itse nähnyt Ahdin istuvan tuolla kosken kuohuissa ja olet kuullut hänen kanteleensa kaikua jonakin ihanana juhannusyönä?
RIITTA. En, sitä onnea ei ole minulle suotu! Ja nykyään ilmestyykin hän ani harvoin vaahtovaippansa alta.
AKSEL. Ja minkä näköinen hän sitten on?
RIITTA. Niin, hän voi pukeutua milloin miksikin. Miten vaan itse tahtoo.
Mutta useimmiten on hänellä punertava viitta ja punainen lakki. Vanha
Kaisa on hänet monesti nähnyt sellaisissa pukimissa.
Mutta tässähän laulelen ja juttelen vanhoja tarinoita, niin että sinä kokonaan ikävystyt. — Etkö tahdo tulla isäni luokse? Hän asuu tuossa aivan lähellä.
AKSEL. En, tyttöseni! Kyllä minä menen matkoihini, sillä varmaankaan sinä et tullut tänne minun tähteni, — Herran haltuun! Kiitoksia kauniista laulustasi. (Menee, mutta ilmestyy kohta erään kallion takana ja puhuu muutaman sanan Kaarlon ja Kustaan kanssa, jonka jälkeen jättää näyttämön).
RIITTA. Kas tuopa vasta eriskummainen matkamies. (Katselee hänen jälkeensä). No, nyt hän meni menojaan. — Mutta missä Yrjö viipyy? Pitihän meidän täällä tavata toisiamme, että saisimme rauhassa puhella keskenämme. Kun hän viimeksi oli vanhusteni luona, sanoi isäni hänelle, että Yrjön pitää ensin koota rahoja itselleen, ostaa talot ja tanhuat ja paljon muuta lisäksi, ennenkun saisimme mennä kihloihin ja solmita ikiliiton. Niin sanoi taatto — ja kuitenkin kannan kihlasormusta povellani ja ikiliitot teimme jo lasna leikitellessämme. Siitä on jo paljon aikaa kulunut, vaan rakkauttani en voi koskaan unhoittaa.
*Laulu N:o 5.*