HANNU. Sepä sattui hyvin! Minulla, näetkös, on jotain hyvin tärkeää ja salaista asiaa sinulle kerrottavaa.
RIITTA. Jätä se kertomatta; sillä tiedäthän sinä, että minulla on tarkka kuulo, mutta kerkeä kielikin.
HANNU. Leikki pois! Minä puhun nyt totisia asioita.
RIITTA. Vai totisia asioita! Se on toista se. Mutta minä vakuutan, että olen jo monta kertaa koettanut pitää kieltäni kurissa, vaan se on minulle aivan mahdotonta. Ota siis vaari, mitä minulle sanot!
HANNU. No, sinä olet tuommoinen soma tyttö hupakko, tiedänhän minä sen! Vaan kuule nyt vihdoinkin, mitä sinulle ilmaisen … minä näin viime yönä niin kummallista unta.
RIITTA. Todellakin!
HANNU. Niin, oikein ihanata unta! Sinä näetkös olit olevinasi minun morsiameni. Mitä siihen sanot, Riittaseni?
RIITTA. Minusta sinä teit hyvin tuhmasti tuollaista uneksiessasi. Mutta älä Hannu parka ole siitä milläsikään. Tuo uni ei merkitse mitään.
HANNU. Päin vastoin! Se merkitsee hyvin paljon. Ja aatteles toki, että minä olen jo kaksi, jopa kolmekin vuotta alituisesti nähnyt samaa unta joka päivä, joka hetki, aamusta iltaan saakka.
RIITTA. Kuinka! Sinä uneksit siis päivälläkin?