HANNU. Sekä yöllä että päivällä. Tarkasta minua, niin huomaat kuinka kärsineeltä ja riutuneelta minä näytän. Sen on uneksimiseni vaikuttanut. Minä en saa enään yön lepoa enkä päivän rauhaa ja ruumiini riutuu riutumistansa, niinkuin näet. Sieluni on rikki rusennettu, sydämmeni verille raastettu, ruokahaluni hävinnyt eikä viulunikaan enää ilahuta minua; sen kieletkin ovat katkeilleet sulasta ikävästä ja mieliharmista. Ja kun joskus koetin soitella ja pääsin juuri hyvään alkuun, sumeni taas silmissäni ja niin jouduin uudestaan unelmien valtaan. Minä näin taivaallisia näkyjä, joissa sinä alati minulle ilmestyit … ja niin unhotin minä sekä viulun että säveleet ja koko maailman.
RIITTA (teeskennellyllä osanotolla). Voi sinua Hannu parka!
HANNU. Näin surkea on minun laitani.
RIITTA. Mutta eikö sinulle näyssäsi ilmesty ketään minun kerallani? Etkö ole nähnyt esimerkiksi Yrjön käyskentelevän rinnallani.
HANNU. Hyi sinua, Riitta! Julkenetko vielä pilkata minua?
RIITTA. Tiedätkös, Hannu, kun vähänkin vilkasen sinuun, saan heti naurutaudin, ja jos itse näkisit itsesi, täytyisi sinunkin nauraa.
HANNU. Näytänkö minä mielestäsi sitte niin hullunkuriselta?
RIITTA. Niin, sinä näytät niin juhlalliselta ja hartaalta, kuin Antti lukkari lukusijoilla.
HANNU. Älähän toki tee pilkkaa minusta! Tämä on vakava asia ja se painaa kovin sydäntäni.
RIITTA. Mikä niin?