RIITTA.

Oi mi onni, oi mi rikkaus!

HANNU.

Eikö rinnassas siis elvy rakkaus?

RIITTA.

Oi sä Hannu parka, angervoisen! Mulle onni soi jo sulhon toisen. Kun pojan sen saan omaksen, niin tottahan soittamahan saapunet, tanssit, polskat ja valssit häissämme iloks' illan! Ralla lalla la j. n. e.

KUUDES KOHTAUS.

HANNU (yksin). Vai niin! Myöhästyin siis!… «Onni soi minulle toisen sulhasen!« sanoi hän. «Ja kun saan kultani omakseni, niin tottahan tulet pelimanniksi häihimme« … sepä vasta sydämmelleni lohdutus!… Pelimanniksi!… Ei, Riittaseni! Kiitos kunniasta! Sulhasena! Sulhasena tahdon olla! Onhan minulla Matti-vaarin lupa ja sanassaan hän pysyy, niinkuin kunnon mies ainakin. Mutta kaikkein harmillisinta on, kun hän näin myöhään tahtoo tavata tuota Yrjö hölmöä. Niin, soisinpa melkein, että Ahti nousisi ja soittelisi heille oikeata vetehisen polskaa. Niinpä niinkin! Kun sitte Yrjö, tuo jänishousu, saisi nähdä Ahdin punaisen vaipan ja lakin, niin kylläpä hän juosta jolkuttelis sen tiposen tietään. Mutta — paha kyllä — Ahti ei ilmesty enään. Häntä ei ole nähnyt kukaan muu kuin vanha Jerkke ja hänkin oli aina humalassa, kun tuo ihme tapahtui. Niin toivosinpa olevani itse Vetehinen. Mitä jos koettaisin! (Miettii.) Ei, ei! Se olisi uhkayritys, joka voisi tulla minulle kovin kalliiksi. Mutta entäs jos uskaltaisin… Sanoihan pastori viime sunnuntaina, ettei Ahtia ole olemassakaan, ja olisihan kaikessa tapauksessa hyvin hupaista säikyttää heitä. Jos vaan pukeudun punaisiin liiveihin ja punaiseen lakkiin, niin olenpa kiireestä kantapäähän Ahdin näköinen, ja eihän tätä pilaa voitane synniksi lukea. Mutta jos silloin oikea Ahti ilmestyisi! Huu! Silloin olisin minä auttamattomasti satimessa… Mitä vielä! Ahdilla ei ole mitään valtaa ihmisten ylitse; niinhän pastori sanoi ja totta kai se lienee. (Aikoo mennä, vaan pysähtyy yhtäkkiä nähdessään Kaarinan erään kallion takana.) Haa! Ventovieras tyttö! Hän on varmaankin vuorenhaltija! Voi, mitä ihmeellisiä seikkoja tämmöisenä yönä saakaan nähdä! (Poistuu peloissaan.)

SEITSEMÄS KOHTAUS.

KAARINA (yksin). Minä olen siis jälleen lapsuuteni kodissa! Te korkeat tunturit ja viheriät laaksot!… Oi, kuinka hyvin teidät tunnen! Täällä jylhän vuoren rintehellä humisevan metsän kainalossa oli mökki … se oli minun kotini. Siellä vietin monet, monet hupaiset illat isäni kanssa loimottelevan lieden ympärillä, hänen huuliltansa kummallisia tarinoita kuunnellen. Vieläkin muistan sadun lumotusta vuoren neidosta. Minä kurja sain samankaltaisen kohtalon. Jo lapsena täytyi minun jättää kotimetsänhumina ja isäni rauhaisa maja, ja niin jouduin suuren maailman loistaviin oloihin. Minäkin käyskentelin kullasta kimaltelevissa palatseissa, kuulin suloisia lauluja … niin, ja sanoja, jotka hurmasivat vielä enemmän kuin säveleet … minä kuulin hänen äänensä kai'un … se lumosi minut ja silloin unhotin minä olevani ainoastaan halpa rahvaan tytär. Tässä seison minä nyt ikäänkuin unesta heränneenä, mutta mitä olen uneksinut, sitä en voi ikinä unhottaa. (Istuutuu kalliolle; hämärtää; hän nukkuu vienon soitannon kaikuessa, jota pitkitetään vielä seuraavan monoloogin kestäessä.)