AKSEL. Hänen suloinen äänensä kuului taasen jostain vuorten vieruilta. Impeni utukuva, miksi kutsut? Enhän löydä sinua! Kotisi löysin, mutta sinä olit kadonnut näkymättömiin.
KAARINA (unissaan). Aksel!
AKSEL (menee vuorelle ja huomaa Kaarinan). Mitä! Onko tämä lumousta vai käynkö unissani? Ei, tämä ihana näky ei katoa unikuvan lailla. Se on todellakin hän!… Hän, minun armas Kaarinani! Tännekö hän siis pakeni?
KAARINA (unissaan). Oi, Aksel sulhaseni!
AKSEL (tarttuu hänen käteensä). Sanotko vieläkin minua sulhoksesi?
KAARINA (avaa silmänsä). Missä olen? Niin nyt muistan … väsyneenä istahdin äsken Velhovuoren juurelle ja siinä uuvutti minut viehkeä unonen… Taru kertoo, että ken vaan juhannusyönä nukkuu täällä, saa nähdä kultansa-kuvan. Oi, Aksel unelmaini kaunis sulho, ällös jätä minua! Todellisuudessa en voi sinulle uskoa kaikkea; ainoastaan unelmien lumotussa maailmassa voimme toisiamme lähestyä, ja silloin voin sinua vertaisenani puhutella, niinkuin muinoin lapsuutemme päivinä.
AKSEL. Miksi pakenit tänne, sanomatta edes jäähyväisiä lapsuutesi ystävälle?
KAARINA. Etkö voi aavistaa? Sinä iltana jolloin viimeksi olin omaistesi luona kuuntelin lehmusten taakse kätkeytyneenä mitä sinä kreivittären ja vanhan isäsi kanssa keskustelit.
AKSEL. No mutta tottahan myöskin kuulit, kuinka minä samassa tilaisuudessa ilmoitin rakastavani sinua ja pyysin häneltä sinua.
KAARINA. Sen kuulin, vaan he eivät suostuneet pyyntöösi, ja silloin sinä vimmastuneena uhkasit jättää kotosi, hyljätä sukusi, aateluutesi ja nimesi … muuta en kuullut … minun kohtaloni oli ratkaistu, minä hyljätty raukka riensin pois palatsista kotimökkini yksinäisyyteen.