AKSEL. Ah! Miksi et odottanut taistelun päätöstä? Mitä olisikaan minulle koti, isä, äiti ja aatelisnimi ilman sinua! Ja kun isäni huomasi ettei ollutkaan kysymyksessä hetken hairahdus, vaan elämäni tulevaisuus ja onni, niin antoi hän myöten, karkoitti mielestään aatelisen ylpeyden, soi minulle nimeni takaisin, otti minut jälleen pojakseen ja valitsi sinut, armahani, tyttärekseen.
KAARINA (nousee). Onko mahdollista! Eikö tämä siis olekkaan unta?
AKSEL. Ei! Onnetar on tällä kertaa muuttanut unesi todellisuudeksi.
Onnemme taivas on jälleen pilvetön ja kirkas; sinä olet minun!
YHDEKSÄS KOHTAUS.
ENTISET.
KAARLO (tulee Akselin viimeisen puheen aikana. Hatun asemasta on hänellä punainen nenäliina päässänsä.).
KAARLO. Kas niin, Aksel veikkoseni! Sanoinhan sinulle, että löytäisit piankin toisen pikku Kaarinaisen tuon kadotetun sijaan. (Astuu esiin, tuntee Kaarinan.) Mitä! Kreivittären ottotytär! Ja täällä Taalainmaassa, tämmöisissä pukimissa! Te ette siis joutunutkaan — — —
AKSEL (nauraa hänen hämmästykselleen). Mitä sinä, veliseni, aiot sanoa?
KAARLO. Suokaa anteeksi! Olin tekemäisilläni pienen tuhmuuden.
AKSEL. Helppo on antaa anteeksi, erittäinkin nyt, kun olemme täällä naamiohuveissa. Tapasin morsiameni taalalaistytöksi puettuna, ja sinä, näemmä, olet pukeutunut rosvoksi.