KAARLO. Hän asettuu väijyksiin; mitä hänellä on mielessä? Hän soittelee… Kas sitäpä kelpaa kuunnella… Mitä! — Ahdin laulu!
HANNU. He ovat varmaankin kovasti peloissaan.
KAARLO. Ahaa! Hän tahtoo näytellä Ahtia! Minun tulee mieleeni säestää hänen viuluansa (soittaa hiljaa samaa säveltä).
HANNU. Sepä merkillistä! Minä olin kuulevinani saman sävelen vuorelta tuolta … vaan se oli varmaankin kuuma vereni, joka minut petti. Niin, niin … ilma onkin täällä raskas ja helteinen. Totta tosiaan, vesikarpaleet juoksevat pitkin otsaani… Ajatteles, jos se ei olisikaan Yrjö, vaan … vaan — joku muu! (Huutaa.) Ken siellä?
KAARLO (vastaa kaiun tapaan). Ken siellä?
HANNU. Mikä hirvittävä ääni! Sydämmeni pakahtuu pelosta! Aha, voisin hiipiä täältä yhtä rauhallisena pois … kuin tänne tulinkin! Rohkeutta, Hannu, rohkeutta! (Kovaa.) Ken se yösydännä piileksii minun vuorellani?
KAARLO. Ken kysyy?
HANNU. Sitä kysyy Ahti, koskenhaltija. (Erikseen.) Koko ruumiini vapisee, kun tuota nimeä mainitsen.
KAARLO (esiytyy). Astu esiin silmieni eteen!
HANNU (kavahtaa ylös, vaan lankeaa samassa kauhistuneena kasvoillensa). Haa, Ahti! Ahti! Ja aivan tulipunaisena! Voi minua! Nyt on loppuni tullut! Minä olen kuollut … aivan kuollut! Hyvästi, kaikki maailman onni ja Riitta myös!