KAARLO. No, sanotko vieläkin olevasi Ahti!
HANNU. En, en! Sitä en enää koskaan sano!… Minä olen köyhä, kurja, niinkuin näet, ja sinä et suinkaan tahdo näin viheliäisen raukan päiviä lopettaa. (Tahtoo hiipiä pois.)
KAARLO. Sitä sinä et voi tietää! Jos minä nyt soittelen sinulle, jotta sinä tanssit itsesi aivan mielettömäksi ja vihdoin, syökset kuperkeikkaa kosken kuohuihin — mitäs siitä arvelet?
HANNU. Älä Herran tähden! Salli minun mennä rauhassa vielä tämä kerta.
KAARLO. No niin! Huonon viulun vinguttajan voin minä milloin tahansa hengiltä ottaa, — siitä ei kysymystäkään. Mutta koska minä tapasin sinut täältä, niin etpä pääse niin helposti käsistäni. Sinä tulit tänne Riitan vuoksi — minä tiedän sen —, vaan rangaistukseksi täytyy sinun luopua hänestä, ja jos hetkestä alkaen häneen vilkaisetkaan, tulet sitä katkerasti katumaan. Silloin et saa yönlepoa etkä päivän rauhaa, tontut elämöivät talossasi ja hävittävät kaiken tavarasi, para latkii kerman maitopytystäsi, painajainen ajaa hevosesi kuoliaaksi, maahiset raiskaavat niittysi, pakkanen panee peltosi, kummitukset tanssivat vuoteesi ympärillä, ja ennen kukon laulua on pahahenki kolmasti iskenyt kyntensä kiinni sinun kurkkuusi!
HANNU (vavisten). Herran tähden, lakkaa jo. Minä vannon sinulle, etten ikinä tule Riitan mieheksi. (Rientää pois.)
KAARLO (yksin). Hyvästi, sinä kelpo viuluniekka!.. Ha! ha! ha! Hän juoksee niinkuin yhä vielä olisin hänen kintereillään. Minun koenäytökseni Ahtina onnistui oivallisesti! Nyt saavat Yrjö ja pikku Riitta rauhassa tavata täällä toisiansa.
YHDESTOISTA KOHTAUS.
KAARLO. KUSTAA.
KUSTAA. Nyt ystäväiseni voit sinä syystä väittää, että täällä
Taalainmaalla voi sotkeutua mitä hullunkurisempiin seikkailuihin.
Aatteles, että Aksel-paronimme —.