KAARLO. Olen sekä nähnyt että kuullut kaikki tyyni, ja tunnustaa täytyy että tämä tarina sai oivan lopun.
KUSTAA. Niinpä niinkin. Mutta tämä onnenpotkaus on tehnyt kokonaan tyhjäksi meidän matkasuunnitelmamme… Jospa minäkin joutuisin tuommoiseen hauskaan seikkailuun, niin olisin matkaani kaikinpuolin tyytyväinen.
KAARLO. Kärsivällisyyttä! Kärsivällisyyttä! Ennen päivän koittoa on toivosi toteutunut. (Luo katseensa sivulle.) Katsopas tuonne!
KUSTAA. Kaunis tyttö!
KAARLO. Hän itkee… Hyvä! Seikkailu tulee sitä vaihtelevammaksi.
KUSTAA. Hän tulee kuin kutsuttu! Minä riennän heti paikalleni. (Hän pistäikse pensaan, Kaarlo kallion taakse. Riitta esiytyy Yrjöä etsiskellen.)
KAHDESTOISTA KOHTAUS.
RIITTA. ENTISET (piiloutuneena).
RIITTA. Yrjöä ei kuulu… Minkätähden hän ei tule minulle päätöstä ilmaisemaan? Voi Yrjö parka! Isä on minua kohtaan kovin ankara ja säälimätön. Hän tietää kyllä hyvin, että minä vihaan tuota ilkeätä Viulu-Hannua pahemmin kuin itse paholaista ja kuitenkin pakoittaa hän minua hänelle vaimoksi menemään. Vaan ei! Ennen kuin rupean Hannun vaimoksi, ennen siskoksi Vellamon neitosille tuonne kosken vaahtoisen vaipan alle. (Kaarlo soittelee muutamia tahteja säveltä N:o 4.) Voi mitkä sävelet! Entä jos se olisi Ahti! Ennen muinoin oli hän ystävällinen kaikkia niitä kohtaan, jotka kärsivät vääryyttä ja tarvitsivat apua. Mitä jos minäkin uskoisin murheeni hänelle. Niin! Kun elämä on kuolemaa kamalampi, täytyy uskaltaa kaikkea. — Lapsuudessani kuulin kauniin laulun, sen sävelet tunkeutukoot aina pyörteiden syvyyteen saakka.
*Laulu N:o 10.*