HANNU (kääntyy pois Riitasta). Päästä minut irti! Anna minun olla!
RIITTA (häntä hyväillen). Mutta kiltti Hannu! Minähän se olen!
HANNU (poispäin kääntyen). Päästä minut! Päästä minut!
RIITTA. Ainoastaan pari sanaa … käännyhän toki ja katsahda minuun.
HANNU. Katsahtaa sinuun! Ei kiitoksia! Sen saisin kalliisti maksaa.
RIITTA. No, mutta kuulehan…
HANNU (peittää käsillään kasvojaan). Ei, ei! Se ei auta! Minä en uskalla katsoa sinuun, enkä tohdi kuunnella sanojasi. Mene tiehesi, äläkä koetakaan houkutella minua mieheksesi. Luuletko, että minä tahtoisin asua yhdessä kummitusten, tonttuin ja haltijain kanssa. Menitpä kenen vaimoksi hyvänsä, se minusta on yhdentekevää, kunhan vaan en joudu tekemiseen painajaisen ja paholaisen kanssa. — Yrjö, auta minua, minä rukoilen, ota tyttö omaksesi, jotta hän jättää minut rauhaan! Minä en huoli hänestä.
MATTI. Mutta Hannu, sinähän olet aivan pähkähullu!
HANNU. En suinkaan! Vaan siksi voisin tulla, jollen antaisi tyttöä
Yrjölle. Anna sinä hänelle tyttäresi mitä pikemmin sitä paremmin! —
Minä en kosi enää sinä ilmoisna ikänä.
MATTI. No, olkoon menneeksi! (Riitalle). Koska Hannu päästi sinut vapaaksi ja koska minä — niinkuin moni muukin isä — menettelin tuhmasti sinulle miestä valitessani, niin jätän tuon toimen nyt sinun tehtäväksesi. Kaiketi itse onnistut paremmin.