Lokakuun napapäivä on lyhyt. Ainoastaan muutamat vuorokauden tunnit ovat valoisia ja pian on aurinko kokonaan kadonnut taivaanrannan alle, ja pimeä on vallitseva kuukausia jääaavikolla.
Pari ihmistä taivaltaa valkoisella lakeudella — jäälohkareitten, kovaksi jäätyneen lumen ja kuutamossa hopeapuroina välkkyvien railojen ylitse. Ainoastaan heikko kajastus päivällisaikaan valaisee heidän tietään. Mutta takaisin palaaminen ei juolahdakaan heidän mieleensä. Joka aamu toivovat he, että ennen kuin aurinko ennättää laskea jäämuurien ruusunpunaisten seinien taakse, Kukunor'in jäätyneet mastot tulisivat näkyviin. Heillä on syytä toivoa, sillä he ovat löytäneet paljon jälkiä.
Karhuntappo-yönä olivat he ruvennet seuraamaan jälkiä tuoreessa lumessa, ja niitä jatkui peninkulmittain. He kiskoivat hyvin varustettua rekeään mitä suurimmalla vaivalla, sillä lumi oli pehmoista ja upottavaa kaikkialla. Kolme päivää ponnisteltuaan pääsivät he eräälle Martin-kanavassa olevalle pienelle saarelle. Ja sieltä löysivät he jonkun rekimatkueen entisen leiripaikan, tyhjiä säilykerasioita, jalanjälkiä, poltettuja tulitikkuja ja — Wen Siang riemuitsee löytäessään sen — vähän mitä hienointa kiinalaista teetä! Tämä reki on ollut Kukunor'in!
Tästä hetkestä alkaen eivät he enää ollenkaan epäilleet. Tuntuu kumminkin kummalliselta, että reenjäljet lähtevät sieltä viemään jäiselle Melville-salmelle päin, Barrow'in salmea kohti.
Wen Siang miettii hetken tätä omituista tosiseikkaa. Sitten hän sanoo:
"Jos — ja niin kai se onkin — meidän on haettava Kukunor'ia jälkien osoittamalta suunnalta, niin ei se ole päässyt mihinkään talvisatamaan, vaan on jäätynyt ajojäihin johonkin tähän likelle tahi kauemmaksi. En luule sen olevan hyvinkään kaukana, koska lumessa ei näy ollenkaan koirain jälkiä. Päätän siitä, että rekimatka on ollut vain lyhempi metsästysmatka rannikolle ja Kukuuor on jossain tuolla ulompana. Sinne on meidän siis pyrittävä!"
Ja matka jatkuu kasaantuneitten ahtojäitten ylitse. Uhkarohkeaa, sillä muonavarat ovat melkein lopussa. Jos he eivät löydä Kukunor'ia, niin ei heillä ole enää! tarpeeksi päästäkseen takaisin Peng-Lai'hin, jos he nyt enää osaisivatkaan sinne takaisin.
Mutta he eivät siitä puhele, tuskinpa sitä ajattelevatkaan. Sitäpaitsi on keli nyt paljon parempi, ja toivon ja jännityksen elvyttäminä kulkevat he seuraavana päivänä neljä tanskalaista peninkulmaa. Mutta silloin ovatkin he niin väsyneet, etteivät pystytä telttaa, eivätkä syö palastakaan, vaan irrottavat makuusäkin reestä ja ryömittyään siihen, nukkuvat heti kuin kivet.
Tuntikausia nukkuvat he sitten liikkumatta ja näkemättä unia. Pitkä yö kuluu ja lyhyt päivä aukaisee silmänsä heikkona aamunsarastuksena, kapeana, ruusuisena juovana mustan taivaan ja jääkylmän meren välillä. Päivän kalliit tunnit kuluvat käyttämättöminä toinen toisensa perään. Auringon puolipäiväsäteet tunkeutuvat pakkassumun lävitse ja taittuvat jäähän. Vielä nukkuvat he valkeaksi kuurottuneessa säkissä. On niin hiljaista! Ei kuulu muuta kuin nukkujain tasainen hengitys ja silloin tällöin puristuksissa olevan jään paukahdus.
Silloin… äkkiä ja valmisteluitta… kuuluu kimakoita huutoja jäältä. Niin kummallisesti vaikuttaa tämä aution maailman elämän todistus, että makuusäkissä olevat miehet heräävät ja ryömivät esille unenpöpperöisinä ja epäilevinä, uskaltavatko uskoa korviaan, Kuuluhan koiran haukuntaa, pelästyneen eläimen avunhuutoa.