"Joku rekikoira!" sanoo Erik.
"Kukunor!" vastaa Wen Siang.
Äkkiä on makuusäkki reessä ja he kiiruhtavat eteenpäin. Kauan ei heidän tarvitsekaan hakea. Muudan laiha ja nälkiintynyt koira on tarttunut kiinni jäihin. Erik vapauttaa eläinraukan, joka nuolee hänen kättään. "Tämä ei ole mikään rekikoira", sanoo hän, "grönlantilaiskoira ei osoita kiitollisuutta — — eikä sillä myöskään tavallisesti ole kaularemmiäkään."
"Ei, koira on oikea St. Bernhardilainen ja tulee kuin kutsuttu. Se on oleva oppaanamme."
Mutta sen apu onkin tarpeeton. Todellisuudessa ovat he olleetkin aivan likellä ponnistuksiensa esinettä, Jäistä muodostuneen, luonnollisen loistavan vallin takana on pieni maja… ja kauempana joku laiva.
Eteenpäin, eteenpäin! Nyt he erottavat jotakin elävää, liikkuvaa, ihmisiäkö? Ei, mastohan se onkin, masto lippuineen — viininpunaisine lippuineen, jossa on nurkasta nurkkaan ulottuvat kultaiset rannut.
"Lippu — lippu", huutaa Wen Siang, "on hänen!"
"Mutta missä on laiva — Kukunor? Ei missään! Ainoastaan taitavasti, eskimojen lailla, jääpalasista rakennettu maja ja tuo lippu, Ko-lau-hui'n merkki!"
"Onko siellä ihmisiä?" Wen Siang hengittää syvään tutkiessaan revolveriaan.
"Minä ensimmäisenä", sanoo hän. Ja ryömien katoaa hän sisäänkäytävään. Erik odottaa laukausta, mutta ei kuulu ääntäkään. Hän aikoo juuri seurata ystäväänsä, kun tämä jälleen ilmestyy näkyviin.