— — He saattelivat nyt minut vahdilta vahdille. Sivuuttaessamme viimeisen paikassa, jossa vuoret alenivat saaren keskustassa olevaksi laaksoksi, sidottiin silmäni. "Näin", sanottiin kunnioittavasti, "tahtoo Kuang Tzu!"
Niin saavuin Yang-hsien-tien'iin, sydämen kasvatuksen kaupunkiin, tuhansien koppien temppeliin itämaitten kätketyissä aivoissa — — — keltaisissa aivoissa, joita ei kukaan muu valkoinen mies tunne kuin minä.
5.
Päästyään tähän paikkaan kertomuksessaan nousee professori Almkvist seisomaan ja katselee levottomana ympärilleen.
"— — Tämä huone on suuri… kirjahyllyillä, verhoilla, ikkunoilla… kaikilla voi olla korvat…"
"Mutta rakas professori — — kuka nyt voisi…?"
"Niin, kukapa voisi?… Ja kumminkin!" Professori tulee levottomaksi. "— Sittenkun läksin saarelta… ei ole mennyt päivääkään… minun tuntematta näkymättömien silmien minua vartioitsevan — ihmisten, joita en nähnyt, vaan jotka kumminkin olivat olemassa, minua ympäröimässä. Niin nytkin…"
"No mutta!" huudahtaa Olov, "tiedättekö, nyt panen vastalauseeni! Äänemme eivät kuulu tämän suuren huoneen seiniinkään asti ja niitten ja meidän välillä ei ole ketään… paitsi ilmaa, jossa emme näe mitään…"
"Ja mitä emme näe, sitäkö ei ole olemassa? Sitäkö tarkoitit? Luuletpa olevasi viisas! Näetkö ehkä langatonta sähkövirtaa? Ja kumminkin on se olemassa ja voi kuljettaa sanojasi satoja peninkulmia. Eikö ruumiisi ole varattu elämän virroilla — sähkövirroilla — mutta tunnetko niitten teitä ja mitä ne voimillaan voivat saada aikaan? Houkkio! Tiedät vielä vähän niistä korkeuksista, joille jumala on salliva ihmisten nousta."
Olov, pitäen Almkvist'ia hiukan rasittuneena ja katsoen ajan tulleen tehdä vakavia muistutuksia keskusteluun, sanoo: