"Poikani", sanoo rouva Holm suudellessaan Erikiä otsalle, "älä nyt istu kauan ylhäällä!"
"Rakas äiti, lupaan että niin pian kuin minua vain rupeaa nukuttamaan, niin…"
"Hyvä, hyvä, poikaseni, hyvää yötä sitten!"
Erik on yksinään, vihdoinkin aivan yksinään huoneessaan, joka tuntui hänestä korvaamattomalta rauhan ja hauskuuden sopukalta silloin kun hän muisteli sitä tuolla napaseudun pimeydessä. Tässä huoneessa ja koko kodissakin Rantapuistikon varrella on kaikki samalla tavalla kuin silloinkin, jolloin hän läksi pitkälle matkalleen. Äiti oli halunnut, että huone saisi odottaa koskemattomana, rauhaisena ja kodikkaana poikaansa. Kirjakin, jota hän luki tuona iltana, jolloin Almkvist hyökkäsi sisään ja vei hänet pitkälle matkalle avaraan maailmaan, on vielä auki vihreällä imupaperilla lampun valossa. Tässä huoneessa on hän elänyt suuren osan elämästään. Ja nyt, sinne palattuaan, yhdistyy rengas jälleen.
Onnellisen kotiintulon jälkeiset ensimmäiset viikot ovat jo aikoja sitten kuluneet. Äidin kyyneleinen ja iloinen Arnaluk'in vastaanotto, Nordstrand'in kummastunut ja onnellinen, puoli ihmisikää sitten jättämänsä Köpenhaminan näkeminen, Duroc'in lähtö Kukunor'issa ja jäähyväisjuhla, jossa Erikin ja Arnaluk'in kihlaus julkaistiin… ja lukemattomat muutkin tapaukset, jotka olivat täyttäneet Erikin elämän noina kahtena pitkänä vuotena kaukana maailmalla… muistuvat hänen mieleensä toinen toisensa jälkeen. Erik sytyttää kiinalaisen savukkeen, jonka hieno savu täyttää huoneen omituisella, makeahkolla tuoksullaan. Hän istuutuu vanhaan, kovaan tuoliinsa ja syventyy muistoihinsa, suunnitelmiinsa ja unelmiinsa.
Ovelle koputetaan. Almkvist tulee. Palttoon ja hatun on hän jättänyt eteiseen. Erik nousee.
"Mutta tekö se olette, rakas professori?… En kuullut ollenkaan teidän soittoanne."
"Etpä tietenkään, koska avasin itse… minullahan on oma avaimeni. Mitään erikoista asiaa minulla ei ole… tulin vain juttelemaan… En saanut unta ja läksin sentähden vähän kävelemään… näin ikkunasi valoisina ja ajattelin…"
Erik on kyllä huomannut professorin luonteen muutoksen. Hän on hermostunut, harvapuheinen, hajamielinen ja pelkää yksinäisyyttä. Ja Almkvist on kertonut hänelle saman kummallisen tarinan kuin Gårdbo'n ystävillekin. Ja Erikiin teki se syvemmän vaikutuksen, koska hän siten sai tietää enemmän Wen Siang'ista, hänen vallastaan ja sukuperästään. Erik alkaa nyt ymmärtää, kuinka vähän todellisuudessa Wen Siang oli tuo "palvelijakoira", joksi hän itseään usein nimitti.
"Savuke, professori… nämä ovat niitä Duroc'in kiinalaisia?"